Täti ja minä olimme ennen ymmärtäneet toisiamme niin hyvin, — siihen aikaan, jolloin hän kantoi surunsa suurta taakkaa ja minä en muuta ajatellut kuin miten saisin sitä edes hiukan kevennetyksi.
Hän oli minulle äidin sijainen ja äitini pyhä perintö. Sentähden täytti suuri suru sydämeni, kun tunsin liukuvani yhä kauemmaksi hänestä.
Nyt, kun hän ei enää minua suuresti tarvinnut, kun se minkä hänen hyväkseen tein, supistui ulkonaisiin pikku tehtäviin: ääneenlukemiseen, seurusteluun, kirjanpitoon ja taloustoimiin, nyt aloin tuntea, että minulla ei ollut tyydyttävää, elämääni täyttävää tehtävää, että olin uhrautunut, kieltäynyt, syrjäyttäessäni kaikki omaan elämääni ja tulevaisuuteeni kohdistuvat ajatukset.
— Eikö minulla sitte olekaan mitään omaa, erityistä elämäntehtävää ja eikö minulla ole oikeutta ajatella sitä — näin kysyin itseltäni.
Silloin tuli Kristiina täti taloon.
Hän oli tädin vanhempi sisarpuoli. Hän oli aina ollut jäykkäluontoinen, kylmä ja vaativa, oli täti kertonut. Siihen aikaan, kun hän, täti ja äitini olivat pieniä, oli täti Kristiina pysynyt vieraampana heille molemmille osaksi sentähden, että oli sisarpuoli, osaksi siitä syystä, ettei luonteensa puolesta sopinut yhteen toisten kanssa.
Äiti taas oli sellainen lämminsydäminen, rakastettava pieni olento, joka itse rakasti kaikkia. Jos hän näki jonkun itkevän, kavahti hän kohta kaulaan, pyyhkiäkseen pois kyyneleet. Jos hän näki jonkun avun tarpeessa, oli hän aina valmis tekemään, minkä vain taisi auttaakseen. Kaikki rakastivat häntä, — ne, jotka tunsivat hänet, siksi että tiesivät, minkälainen hän oli ja ne, jotka eivät tunteneet, siksi että hän suloisena lapsena voitti kaikkien sydämet.
Ennen täti kertoi minulle usein äidistä. Hän oli myöskin kertonut monta liikuttavaa pikku tapausta äidin suhteesta täti Kristiinaan. Se suhde oli erityisen arka senkin johdosta, että täti Kristiinan oman äidin sukulaiset aina toitottivat hänelle korvaan, että sisarpuolet olivat tuuppautuneet tänne maailmaan aivan ominlupinsa ja vastoin koko heidän sukunsa tahtoa.
Nyt, kun täti Kristiina vanhoilla päivillään tuli kotimme jäseneksi, olivat kaikki tuollaiset muistot tädiltäni unohtuneet. Hän oli sisar eikä sisarpuoli. Ja lisäksi hän oli vanhus, joka, kuten täti itsekin, lyhyeltä iltahetkeltä pyysi päivän pettymyksien korvausta.
Sekin yhdisti.