Kristiina tädin tultua tapahtui meidän perheessämme sama seikka, mikä muinoin Baabelin tornia rakennettaessa. Syntyi kielten sekoitus. Toinen ei ymmärtänyt toisen puhetta. Mutta kielten sekoittajana ei ollut mikään taivaan enkeli, vaan ankara ja arvokas Kristiina täti.
Täti ja minä emme ainoastaan pysyneet etäällä toisistamme. Me vieraannuimme nyt kokonaan. Tädin puolelta olivat yhdyssiteenä ainoastaan ne vaatimukset, joita hän oli oikeutettu asettamaan tyttären sijaiselle, jota hän elätti. Minua sitoivat velvollisuudet.
Mutta tunsin toisenkin yhdyssiteen. Se side oli äiti. Ja juuri siksi, että se oli niin rakas side, oli se samalla kärsimysteni katkerimpana okaana.
Ystäväni, ymmärrätkö millainen asemani oli?
Varallisuutta minulla ei ollut. Itsenäisen ja tuottavan toimen hankkimisesta olin luopunut tätini hyväksi ja nyt olin — armoilla eläjä.
Paras oppimisen aika on ohi, sanoin itselleni. Elämä, ehkä pitkäkin, on edessäni, työn halu syvällä sydämessä, mutta mahdollisuuksia ja valmistusta elämäntehtävään — minkä verran?
Näin kyselin itseltäni, ja kysellessäni kului aika.
Silloin tapahtui taas käänne. Täti Kristiina kuoli.
Hän, joka oli kielet sekoittanut kodissamme ja joka oli minulta riistänyt sen, mikä oli minulle läheisintä maailmassa: tätini rakkauden, hän makasi nyt kylmänä ja kankeana laudoilla.
Hänen suunsa ympärillä oli terävä ilme, ja hänen ohuet huulensa olivat tarmokkaasti yhteen puristuneet, mutta hänen jäykistyneissä piirteissään näin, mitä en ennen ollut nähnyt — kärsimyksen jälkiä.