Olin jo aivan huolissani. Aloin epäillä hänen terveytensä tilaa.
Viimein sain selityksen meidän istuessamme kahden tädin huoneessa.
— Minä olen suunnitellut matkaa sinulle, — sanoi täti äkkiä.
Minä en ymmärtänyt. — Aijotko sinä täti, — aloin tiedustella.
— En minä, mutta sinä.
— Sinä olet vihoissasi. Tahdotko minut pois kotoa?
— Mitä joutavia. Olen vain ehtinyt ajatella yhtä ja toista sinun sairastaessasi. Kun entisyys puhuu, käy ihminen vaiteliaaksi. — Ääni kävi matalammaksi ja värähti. — Sinussa on paljo äitiäsi. Ei kukaan tiedä niin hyvin kuin minä, minkälainen hän oli. — Sellainen siunattu ihminen. — Mutta nyt sinä olet kuin näivettynyt. Puhuin lääkärin kanssa. Ehkä lähtisit Sveitsiin.
Minä en ollut ymmärtää enkä uskoa, mutta niin asia kuitenkin oli.
Nyt on kaikki jo selvillä ja valmista. Lähtö on ovella. Olen viimeistä päivää kotona.
Jo pelkkä tämän matkan tietoisuus on tehnyt minulle hyvää. Voimat alkavat palata. Se minua vain surettaa, että täti taaskin on ollut niin omituinen. Tämä tuntuu sitäkin raskaammalta, kun haluaisin osoittaa kiitollisuuttani tästä hänen suurensuuresta lahjastaan.