Kun hän poistui, seurasi miehen katse häntä. — Sinä hyvä, sanoi se.
Mutta siinä oli samalla jotain synkkää, ahdistettua ja umpimielistä.
Kohta kun vain jaksan ja saan tilaisuuden, menen heitä tervehtimään. Siinä määrin huvitettu olen heistä. Luulen, että voisin rakastaa heitä kaikkia, tuota synkkää, umpimielistä miestä ja hänen rohkeata vaimoaan, tuota kaunista hienohipiäistä tyttöä, joka tuntuu niin kummasti joukkoon kuulumattomalta, ja rumaa, pientä Viljoa, isänsä uskollista seuralaista.
En kuitenkaan tiedä, milloin voin mennä sinne. Voimat tuntuvat palaavan kovin vitkalleen, ja kun jaksan tehdä jotain, koetan ajatella entisiä velvollisuuksiani ja tätiä.
En toivo mitään niin hartaasti, kuin että pääsisin selville hänestä ja välimme, jos mahdollista, muuttuisi entiselleen.
(Pari viikkoa myöhemmin.)
En tiedä oikein mistä alkaa, niin paljo olisi kerrottavaa.
Sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, en hyvään aikaan jaksanut ajatella uusia naapureitamme. Tädin omituinen, milloin vähän lauhkeampi, milloin tyly ja luotaantyöntävä käytöstapa antoi minulle siksi paljo sekä ajatuksen että surun aihetta.
Mistä tämä kaikki johtuu? Olenko minä vai sairauteni syynä siihen? Vai onko tädissä jonkinmoinen valtava murros tapahtumaisillaan, ja sekö tähän syynä? Vai onko yhdyselämämme nykyinen tila vain tuon sananparren surullista todentamista: ne jotka tahdot eroamaan, ne pane yhteen asumaan?
Näin kysyin itseltäni.
Silloin täti valmisti minulle uuden yllätyksen. Hän lähti eräänä päivänä kaupunkiin ja yksin — vastoin kaikkia vanhoja tapojaan.