En tietänyt enää, mistä puhua. Kohta kun yritin, näkyi umpi tulevan eteen.
Rouva Hägg ei näyttänyt aavistavan ajatuksiani. Hän rupesi vain innokkaasti kutsumaan heille.
— Eihän minusta seuraksi, minä olen tavallinen työ-ihminen, mutta mieheni kaipaa parempaa ja hienompaa seuraa kuin saa meikäläisissä oloissa.
Kysyin, pitikö mies seurustelusta. Hän näytti niin umpimieliseltä.
Voi, kuinka rouva Hägg silloin nauraa heläytti. — Vai on se tänne asti näkynyt, ihan tien toiselle puolelle — ha-ha-haa? Vai onko neiti niitä valittuja, joilla on oikein näkevät silmät? Eihän sitä sitte tiedä, uskaltaako käskeäkään!
Samassa tuli Kaisa puutarhasta, rouva muisti asiansa, ja puhe katkesi.
Tämä tapahtui eilen. Olen senjälkeen yhtenään ajatellut uusia naapureitamme. He ovat todella herättäneet mielenkiintoani.
Tänään aamupäivällä tarkastelin heitä, kun mies istui pihamaalla jotain käsityötä näperrellen — astiain korjausta tai jotain sellaista.
Melkein koko ajan oli siellä joku hänen luonaan. Vanhempi poika ja tytöntyllerö kävivät siellä pikipäin, kai jollain asialla. Se kaunis tyttö oli siellä hyvän aikaa ja auttoi herttaisella, melkein äidillisellä tavalla, mutta kaikkein kauemmin viipyi siellä tuo ruma, pieni poika, isäpuolensa kuva.
Rouva Hägg itse kävi pari kertaa miehensä luona pihalla. Hän tuli kuin tuuliainen ja meni samaa kyytiä, mutta hänen reipas ryhtinsä ja hyväntahtoisuutta paistavat kasvonsa ennättivät luullakseni sittekin tehdä tehtävänsä. Tuntuikin siltä kuin hän olisi kesken kiireensä pistäytynyt sinne vain saadakseen iloisella olennollaan sanoa miehelleen: katsos, näin on elämä otettava.