— Ei sitä ajatella tarvitsekaan, se on niin, sen näkee. Ja parasta olla ajattelematta.
Sanoin jotain ajattelemisen puolustukseksi. Tarvittiinhan sitäkin elämässä.
— Niinkuin asia sitte ajattelemisella paranisi! Ei, neiti hyvä, tee työtä ja ole niinkuin pidetään, mutta älä ajattele, älä aprikoi. Sitä minä aina miehelleni saarnaan.
— Mutta hyvä rouva Hägg — — —
Hän keskeytti minut. — Ei kiistellä, ei kiistellä. Ehkä ei neiti ota oppiakseen enemmän kuin miehenikään. Kyllä hän osaa työtä tehdä ja tekee käskemättäkin, mutta ne ajatukset, ne ajatukset ne hänet vielä hautaan vievät.
Tiedustelin hänen miehensä terveyttä, mutta vastaus oli väistävä. Aloin siitä syystä toiselta suunnalta.
— Nuorin poikanne on hyvin isäänsä, aivan kuin isosta pienennetty, niinkuin sanotaan.
— Vai niin, vai niin. — Hän hymyili niin omituisesti, että jouduin aivan ymmälle. Mikä lie sitte vetänyt katsettani hänen käteensä, joten huomasin vasemman käden nimettömässä neljä paksua kultasormusta. Ymmärsin, että hän oli toisen kerran naimisissa ja lausuin arveluni, että nuorin oli tämän isän ainoa lapsi.
Taaskin tuli sellainen vastaus, että en tietänyt, mitä ajatella.
— Ei — ei. — Hänen oma isänsä oli jo haudassa, kun menin tälle miehelle, ja tähän näköön hän tuli kuitenkin. Mutta ne ovat niitä asioita, joita eivät ymmärrä muut kuin se, joka itse on kantanut lasta rintansa alla.