»Paa Solen jeg ser» — kuuluivat etäisyydestä viulun säveleet hartaina kuin aamurukous.
Toini oli istunut ikkunassa tietämättä miten kauan, kun viimein havahtui. Hän katsoi kelloaan. Vasta puoli kahdeksan, ja seinällä riippuva taulu ilmoitti hänelle, että aamiaista tarjottiin vasta puoli kymmeneltä.
Hän pukeutui vitkalleen, kirjoitti pari kirjekorttia kotimaahan ja katsoi uudelleen kelloa.
Hänellä oli aikaa ihan ihmeesti.
Hetken kuluttua hän istui kynä kädessään avonaisen ikkunan ääressä:
(Alppien maassa 5.7.)
Taas minun täytyy kirjoittaa sinulle, tuntematon ystäväni. Mutta minä pelkään kynään tarttuessani, sillä se mitä täällä olen nähnyt, on niin ylevän kaunista, ettei sitä sanoin selitetä. Se on nähtävä. Täällä täytyy elää, silloin vasta tietää, mitä tämä luonto voi antaa.
Olen täällä saanut terveyteni, tahtoisin sanoa elämäni takaisin. Niinkuin kuivuuden näännyttämä maa sadetta särpii, niin on koko olemukseni täällä itseensä imenyt uutta elinvoimaa. Luonnon tuhannet säveleet ovat minut viihdyttäneet voimia uudistavaan lepoon. Lumoava kauneus, joka minua täällä ympäröi, on äänetön kehtolaulu, ei typerä, aivoja tylsistyttävä, vaan laulu, joka väsynyttä lasta houkuttelee kehitystä, elämää edistävään lepoon, samalla kun se antaa niin paljo heräämisen hetkiä varten.
Tuskin voin sanoa, miten kauan olen ollut täällä alppien maassa. Elämä on täällä kuin satua.
Monessa paikassa olen jo ehtinyt käydä.