Olen etsinyt rauhaa, hiljaisuutta ja yksinkertaisia oloja siinä määrin kuin se on mahdollista täällä, matkailijain maassa. Valtateitten varsilta olen polkenut omille poluilleni. Jonkun aikaa oleskelin pienessä kodissa kauniin alppijärven rannalla. Rakennus, kaksikerroksinen, valkeaksi maalattu talo, jota parveke kiersi kahden puolen, oli järvestä jyrkästi kohoavalla kalliolla. Siinä se puutarhan ja metsien ympäröimänä kimalteli kuin kastehelmi heinikossa, milloin kuun, milloin auringon valossa.
Minun siellä ollessani oli ihanat ilmat ja kuutamoöitä. Tekisi mieleni sanoa, että sieluni siellä hekumoitsi, niin hurmaavan kaunista oli kaikki.
Kodissa, jossa asuin, ei sillä kertaa ollut muita vieraita kuin eräs sveitsiläinen herra ja minä. Me soutelimme, kävelimme ja keskustelimme yhdessä. Illoin, kun kuu kumotti suuren pähkinäpuun lomasta, kun alppikosken kohina soi kuin sordinon hiljentämänä ja viiniköynnöksien verhooma talo näytti nukkuvan, istuimme yhdessä parvekkeella, milloin äänettöminä, milloin puhellen, mutta mieli aina samanlaisessa vireessä kuin meitä ympäröivä luonto.
Olin niin lapsellinen. Olenhan kasvanut kotiaitausten suojassa. Päähäni ei pälkähtänytkään ajatus, että voisin toverilleni olla muuta kuin keskustelukumppani, jonka läsnäolo oli mieluinen silloin, kun sanoin täytyi etsiä vapautusta liian voimakkaille vaikutuksille. Mutta olikin toisin. Sentähden matkustin pois.
Tämä muisto on pieni sorasävel, mutta eräässä suhteessa olen siitä kiitollinen. Tiedät, että aloin kirjoittaa sinulle pääasiallisesti päästäkseni selvyyteen itsestäni. Olin silloin toivottoman väsynyt ja alakuloinen. Se ei ollut mitään satunnaista, ei sairauden aiheuttamaa. Alakuloinen väsymys oli muuttunut pysyväiseksi mielentilakseni. Miksi? Siitä tahdoin päästä selville.
Olen nyt mielestäni tässä suhteessa saanut ainakin jonkun verran kielteistä selvitystä.
— Sinä olet noin alakuloinen sentähden, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin, sanoi minulle joku aika takaperin eräs naimisissa oleva tuttavani. — Oletko sinä vähemmän yksin, aijoin kysyä, mutta en hennonnut, sillä tiesin sen kohdan kipeäksi. Annoin hänen vain moittia minua siitä, etten ollut hankkinut itselleni kokemusta siitä, miltä tuntuu rakastettuna oleminen tai rakastaminen. En ollut edes hankkinut itselleni läheistä naisystävää, »sydän ystävää», niinkuin niin monet muut.
Minä olin vaiti, kuuntelin ja nauroin, mutta myöhemmin ajattelin asiaa paljo. Sanoohan Saarnaajakin: »Parempi on kaksi kuin yksi, sillä heillä on hyvä palkka työstänsä. Sillä jos he lankeavat, auttaa toinen ylös ystävänsä, mutta voi yksinäistä, joka lankeaa, kun ei ole toista häntä nostamassa.»
Sitä yksinäisyyttänikö siis sairastan, kysyin itseltäni, kysyin moneen kertaan, sillä sen, joka tahtoo selvyyteen päästä, täytyy olla perinpohjainen ja rehellinen.
Tiedän nyt, miltä tuntuu toisen rakkauden voittaminen. Mutta onko se minua rikastuttanut, onko suonut tyydytystä? Ei vähääkään.