Jouduin tänne tullessani kulkeneeksi huimaavien jyrkänteitten vieritse. Katsoessani alas syvyyksiin, muistin naisten usein mainittua turvantarvetta, ja kysyin itseltäni, olisiko tuntunut hyvältä, jos voimakas käsivarsi suojaten olisi ympärilleni kiertynyt. Sain vastauksen voimakkaasta riemun tunteesta, minkä herätti se, että olin vapaa, vapaa, kuljinpa kuilujen ja jyrkänteitten partaalla tai tavallisuuden tasaisella tiellä.
Yksinäisyyttäni en siis sairasta. En muuten tunnekaan olevani yksin, kun tiedän, että sinä olet olemassa, sinä, joka olet ystäväni sanan kaikkein ihanimmassa merkityksessä. Minusta tuntuu yhdentekevältä milloin, missä ja miten pian tapaamme. Pääasiahan on, että olet olemassa.
Mutta elämäntehtäväänsä ei ihminen voi odottaa miten kauan tahansa. Sillä odotuksella on rajansa. Sen tunnen yhä selvemmin. Äiti, joka katselee lapsiaan, ajatellen: he jatkavat työtäni, tiedemies, joka työnsä tulokset jättää jälkimaailmalle, pellon perkaaja, joka kivilouhikon on viljavainioksi muuttanut, he ovat onnellisia, sillä he voivat sanoa: se elinvoima, mikä minulle suotiin, se työ, jonka suorittaakseni sain, ei rauennut tyhjiin. Se edisti elämää, ja elämä edistyy, jatkuu, kun kuluneet tekijät vaihtuvat uusiin. Mutta ajatus: elämä on kulunut hukkaan, hukkaan se ainoa elämä, jonka sain, se on elinvoimia jäytävä suru, ja sen esimakua olen saanut maistaa.
Ruokasalista kuului gongongin ääni. Toini kääri paperit kokoon, järjesti hiukan pukuaan ja kiirehti sitte aamiaiselle.
Ruokasalissa oli jo useita koolla. Emännän vieressä istui vanha wieniläinen rouva, joka tuntui kiertäneen kaikki maailman parantolat ja kylpylaitokset ja joka oli ottanut tehtäväkseen rikastuttaa tänne saapuneita oman elämänsä kokemuksilla sekä niitä valaisevilla matkakertomuksilla. Wieniläisen toisella puolella istui kuivahko, kapeakasvoinen englantilainen, joka tuon tuostakin tutki sanomalehteä. Pienikasvuinen, tarmokkaalta näyttävä sveitsiläinen istui rouvineen pöydän toisella puolella. Sveitsiläinen tuntui olevan puhelias. Alpeilla kiipeäminen oli hänen suuri intohimonsa, ja siitä hän puhui. Vallisin alpit, Jura ja Berner Oberlantin mahtavat huiput olivat hänelle tuttuja kuin alppimetsästäjälle. Minne vain ihmisjalka pääsi nousemaan, sinne pyrki hän. Ja minne ei omin neuvoin päässyt, sinne hän nostatti itsensä köysien varassa.
Rouva Hutz istui aina äänettömänä miehensä kertoellessa, mutta kun kuvaukset koskivat uhkarohkeita yrityksiä tai vastaisten retkien suunnitelmia, saivat hänen suuret, ruskeat silmänsä pelokkaan ilmeen, ja käsi painui rukoilevasti miehen olalle.
Rouva Hutzin toisella puolella istui kookas, ruskeatukkainen, sinisilmäinen herra. Hän tuli myöhemmin kuin toiset pöytään, sentähden hän jäi esittelemättä. Aterian aikana hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen henkevät kasvonsa ja kaunis, korkea otsansa herättivät Toinin huomiota.
Aterian päättyessä Toini oli selvillä siitä, ettei hänen tarvinnut katua tänne joutumistaan. Seura tuntui tyydyttävän vaihtelevalta. Ja kuunneltuaan keskusteluja päivällispöydässä varmistui hän tässä uskossaan. Erilaiset mielipiteet, luonteet ja katsantokannat vilahtivat esiin itsessään jokapäiväisen keskustelun takaa niin vilkkaasti ja vaihtelevasti, että Toinista tuntui kuin hän olisi pöydässäkin saanut osakseen jotain elämän rikkaudesta, saanut siitä kappaleen, jonka sai viedä muassaan suuren luonnon hiljaisuuteen, missä kaikki vaikutukset syventyivät, selvenivät ja kirkastuivat.
Koko ensimmäinen päivä oli Toinille pelkkää tarkastelemista ja tutkimista, aterian ajat samaten kuin muu osa päivästä, jolloin tiet ja polut, laaksot ja rinteet kutsuivat tuttavuuden tekoon.
Aurinko oli laskemaisillaan, kun hän ripeästi astui metsäpolkua pitkin kotiin päin. Suorana, ryhdikkäänä seisoi juhlallinen kuusikko molemmin puolin tietä. Hiljainen hyminä vain kävi oksalta oksalle. Rinnettä pitkin kuljeksi komea karja laiskasti laidunta etsien. Karjan kellot kilahtelivat iloisesti ja soinnukkaasti.