Hän pyydysteli seuranpitäjää itselleen kuin hämähäkki saalista verkkoonsa.
— Suokaa anteeksi! Tulen kohta. — Toini aikoi kiiruhtaa huoneeseensa. Hän tahtoi saada kukkasensa veteen. Mutta kiireessä hän erehtyi ovesta, ja ovi, jonka ripaan hän tarttui, avautuikin samassa sisältäpäin.
— Om forladelse! — Se sinisilmäinen, ruskeatukkainen herra vetäytyi äkkiä taaksepäin.
Hetken he katselivat toisiaan silmästä silmään, sitte pääsi kummaltakin nauru.
— Niin sitä hämmästyksen hetkenä ilmaisee itsensä. Herra ojensi kätensä. — Olsen — tohtori.
Toinikin esitti itsensä.
— Te olette Suomesta, minä huomasin sen heti.
— Ja te Norjasta. Mutta sitä minä en arvannut. Te ette ole sanonut sanaakaan ei aamiais- eikä päivällispöydässä.
Tohtori Olsen hymyili. — Minulla on se paha tapa. Olen mielelläni vaiti, saadakseni rauhassa kuunnella.
— Onko se paha tapa?