— Saattaa ainakin olla — esimerkiksi itsekkäisyyttä.
— No, neitiseni, nythän teillä on aikaa ihan ihmeesti. — Wieniläisen huomautus oli happamen makuinen.
— Anteeksi, anteeksi! Tulen kohta. — Toini livahti huoneesta, kysyen itseltään, oliko hyvillään vaiko pahoillaan siitä että toinenkin pohjoismaalainen oli osunut tänne.
Pari päivää sen jälkeen, kun Toini ja tohtori Olsen olivat tehneet tuttavuutta, lähti Toini iltapuolella löytämälleen mielipaikalle metsään. Hän istui siellä kirjoineen, kun yhtäkkiä kuului askeleita läheisyydessä. Hän käänsi päätään ja näki tohtori Olsenin tulevan.
— Kas teitä, olettepa te osannut valita paikan itsellenne! — Tohtori istuutui läheisyyteen, nojautui kuusen runkoon ja jäi siihen sanaakaan sanomatta seutua silmäilemään.
Toinikaan ei alkanut keskustelua. Hän tiesi tohtori Olsenin harvasanaiseksi, eikä hän itsekään osannut puhua ainoastaan puhuakseen.
He olivat hyvän aikaa istuneet vaiti, kun tohtori Olsen äkkiä keskeytti äänettömyyden. — Te ymmärrätte yksinäisyyden arvon.
Toini nyökäytti päätään.
— Minä huomasin sen heti. Sentähden on minusta tuntunut siltä kuin olisimme sukulaisia.
— Te olette hämmästyttävän rohkea. Ensi vaikutelma voi erehdyttää.