Polttava puna kohosi tohtori Olsenin otsalle, ja hetkeksi vetäytyivät hänen tummat kulmakarvansa niin lähelle toisiaan, että syvä laskos muodostui niiden välille.
— Te olette ymmärtäväisempi, — tai sanoisinko, käytätte elämänviisauttanne paremmin kuin minä.
Toini säpsähti. Oliko hän loukannut? Ja mikä panikaan hänet vastaamaan noin? Oliko se sulaa ajattelemattomuutta? Vai olisiko hän ehkä tietämättään ajatellut tohtori Olsenista saamaansa ensi vaikutelmaa ja pelkäsikö hän luottaa liiaksi siihen?
— Minä vain ajattelin, kiiruhti hän selittämään, että ensi vaikutelma — niin varmoja viittauksia kuin se voikin antaa — erehdyttää monesti juuri sen tähden, että siihen liiaksi luotamme.
Tohtori Olsen ei kohta vastannut. Vasta hetken kuluttua hän sanoi vitkalleen: — On oikeastaan ihmeellistä, että me niin sitkeästi uskomme itseemme tai sanoisinko saamiimme vaikutelmiin. Ihminen erehtyy, — antaa vaistonsa viedä harhaan — ja kun on kulkenut kappaleen, uskoo uudelleen vaistoonsa, — niinkuin minäkin nyt uskoin ja vielä uskon, että me ymmärrämme toisiamme.
Toini hymyili. — Tarkoitukseni ei ensinkään ollut väittää vastaan.
Ajattelin vain ensi vaikutelman luonnetta ylimalkaan.
— Jos se erehdyttää, jatkoi Olsen, on usein erehdyksen syynä se, että me nykyajan ihmiset emme ymmärrä yksinäisyyden ja hiljaisuuden arvoa. Emme osaa syventyä.
He olivat taas ääneti ison aikaa, sitte alkoivat puhella muusta.
Aurinko oli jo laskemaisillaan, kun he viimein nousivat, lähteäkseen kotiinpäin. He kulkivat metsäpolkua pitkin alas alppijärvelle ja seurasivat sitte tietä, joka kiersi järven rantaa.
Matkalla kääntyi puhe Sveitsin, Norjan ja Suomen luontoon. Sama ero, mikä jo ensi iltana oli Toinin silmään pistänyt näkyi johtuneen Olseninkin mieleen.