— Tämä luonto on suurenmoista kuin meidänkin, sanoi hän, mutta se on niin paljoa iloisempaa. Täällä on kuin luonto vain nostaisi, rikastuttaisi, meillä se saartaa ahdistaa. Varsinkin tekee se niin länsirannikollamme, mistä olen kotoisin. Siellä kohoavat kalliot pystysuoraan merestä mahtavina, melkein uhkaavina kuin sanoakseen merelle: koeta voimiasi, sinä vallaton ja vapaa, meitä et masenna.
— Mutta puhuuhan sellainen luonto voiman kieltä, arveli Toini.
— Niin puhuukin. Sentähden me siellä kasvamme karupintaisiksi, jyrkiksi toiminnan ihmisiksi, tai — jos luonnon vaikutus ei purkaudu toiminnassa ulospäin — ihmisiksi, joiden sisimpään se sitä voimakkaammin painaa raskaan leimansa. Kun minä katselen meren iloisia aaltoja ja ajattelen sitä syvää surumielisyyttä, jota kallion pimentoon painunut vuonon pohjukka kuvastaa, silloin on kuin näkisin kuvan ihmiselämästä, joka iloisen vapaana riemuitsi lyhyen aamuhetken, mutta joka sitte — ehkä voimiaan koettaakseen tai lapsellisen uteliaana ja ymmärtämättömänä, — ehkä myöskin esteitä pelkäämättömänä rakkauden vaatimana pyrki lähemmäksi rannan mahtavia kallioita. Tie tuli pitkäksi ja työ raskaaksi eikä paluu ollut mahdollista. Meri ei karanneelle lapselleen antanut takaisin sen iloista vapautta. Kallio ei kerran sylinsä avattuaan syleilystään päästänyt. — — Vuono oli kaunis katsella, ja tarpeellinen on se meille. Me siunaamme sen olemassa oloa. Meren karanneella lapsella on tehtävänsä, ja se täyttää sen, mutta sen elämä ei ole iloista eikä vapaata. Surumielistä kaihoa heijastaa sen syvä silmä. Se kertoo kovan, järkkymättömän kohtalon saartavasta syleilystä.
Toinista tuntui kuin sanojen takaa olisi soinnahtanut ahdistetun sydämen suuri tuska. Hän loi pikaisen tutkivan katseen tohtori Olseniin, mutta tämän kasvot olivat tyynet ja kirkkaat.
— Olen ollut täällä ainoastaan pari päivää, jatkoi Toini, mutta minäkin olen ajatellut tai ehkä paremmin tuntenut jotain samantapaista, verratessani Sveitsin ja Suomen luontoa toisiinsa. Meilläkin on luonto niin surunvoittoista, ainakin tämän iloisen, voimaa antavan ja voimaa uhkuvan alppiluonnon rinnalla. Se on surunvoittoista, on köyhää, mutta samalla — henkevämpää. Siinä on jotain niin kuvaamatonta, jotain — tahtoisin sanoa enemmän yliaistillista kuin täällä. Se on kuin hengen riemua sen vapaudesta, sen riippumattomuudesta ulkonaisiin oloihin nähden, vapauden riemua huolimatta köyhyydestä, kylmyydestä ja pitkistä pimeistä. Siitä ei puhu ainoastaan kesäöittemme kirkkaus, sitä todistaa myöskin keväämme ihmeellinen tenhovoima, sitä kirkkaitten syyspäivien syvä rauha. Sitä huokuvat huurteiset metsät, sitä kevättalvinen tunnelma. Täällä voi luontoa ihailla paljoa objektiivisemmin, meillä se käy subjektiiviseksi. Se on niin omakseen ottavaa kuin ystävä, jota ei jokainen ymmärrä ja joka ei kaikille avaudu.
— Mutta sitä enemmän saa se, joka ymmärtää.
Toini nyökäytti päätään.
— Ja meidän länsirannikkomme jylhä, raskasmielisyyttä kasvattava kauneus ymmärtää Suomen surumielistä, henkevää luontoa, on sopusoinnussa sen kanssa. Eikö totta?
— Te puhutte aivan kuin itse olisitte raskasmielinen länsirannan lapsi. Mutta puheenne ja olemuksenne eivät soinnu yhteen.
— Kuinka niin?