— Ette tunnu raskasmieliseltä, ette toisten seurassa ainakaan. Te olette aina iloinen, vaikka te olette sitä niin — niin — hiljaisella tavalla.
— Ystävä vaikuttaa ystävään. Minä olen hiljaisuuden ystävä ja ihailija.
— Mutta kun te keskustelette — näin kuin me nyt — silloin ei tunnu sanoissanne edes hiljaista iloa. Niistä soinnahtaa silloin niin syvää — hän oli sanoa surua, mutta jatkoikin — surun ymmärtämystä. — Mutta sitte kun — — — Toini epäröi.
— Jatkakaa.
— Kun katselen teitä, ovat kasvonne tyynen kirkkaat.
— Ettekö te ole nähnyt, että vuonon pohjukka ei kuvasta ainoastaan kalliorantojaan. Järkkymättömän kalliomuurin yläpuolella kaareutuu taivas, ja juuri sentähden, että se on kaiken yläpuolella, saa vuonon pohjukkakin sitä katsella.
— Ja kuvastaa, jatkoi Toini.
Eilert Olsen ei kuullut huomautusta — tai ei tahtonut kuulla. — Elämänkatsomus, joka tyydyttävästi ja sovittavasti selittää kaikki, jatkoi hän — sekä sen, mitä itse kokee että sen, minkä ympärillään näkee, sellainen elämänkatsomus tekee ehdottomasti optimistiksi.
He olivat puhellessaan nousseet järven rannasta huvilaan päin ja astuivat portista juuri gongongin soidessa.
— Ymmärrän teitä, sanoi Toini hiljaa. — Minä muistan äitini kasvojen kirkkauden.