— Kiitoksia. — Eilert Olsen puristi hänen kättään.
Se oli ensimmäinen käden ojennus, ja sen jälkeen tunsivat kumpikin löytäneensä ystävän.
Se oli ihmeellistä aikaa, se joka nyt alkoi. Päivät ja viikot tuntuivat hetkiltä. Ajan kulku oli kuin lakannut, samalla kun hetket olivat käyneet mittaamattoman rikkaiksi ja syväsisältöisiksi.
Suuren luonnon helmassa oli kaksi ihmislasta löytänyt toisensa, kaksi, jotka olivat avun tarpeessa ja jotka tunsivat toisiltaan saavansa juuri sen, mitä he kaipasivat.
Toini tunsi olevansa onnellinen kuin lapsi, joka pirtin pimeästä nurkasta joutuu suureen, ihanaan puutarhaan. Kaunis oli se luonto, joka häntä ympäröi, ja vielä kauniimpi se sisäinen maailma, jonka Eilert Olsen hänelle avasi. Se oli kirkkaitten ajatusten, syvän ja ehjän elämänkatsomuksen maailma, ja joka sanan, joka ajatuksen takaa värähti rikas tunne-elämä esiin herkkänä kuin soitin, jonka tuulen henkäys saa säveleitä väräjämään.
Kaikki se hilpeys, ilo ja elinvoima, joka Toinissa kauan oli ollut lamassa, puhkesi silloin esiin vastustamattoman voimakkaana. Ja ilo teki Eilert Olsenille hyvää. Vaikka hän itse oli saanut tuon ilon puhkeamaan, tuntui se, kun se Toinin silmistä häntä vastaan säteili, joltain uudelta, ulkoapäin tulevalta, joka häntä auttoi ja rikastutti. Hänen oma kuormansa tuntui kevenevän hänen nähdessään, miten hänen rinnallaan kulkevan astunta päivä päivältä kävi yhä joustavammaksi, yhä enemmän elinvoimaa ja iloa uhkuvaksi.
Jokainen päivä todensi sen, mitä he jo tutustuessaan olivat tunteneet. He olivat ystäviä. He ymmärsivät toisiaan, ymmärsivät niin hyvin, että tuskin tarvittiin viittausta enempää, ennenkuin toinen tiesi, mitä toisen mielessä liikkui.
Ainoastaan eräässä suhteessa he pysyivät vieraina toisilleen: siinä, mikä koski heidän ulkonaista elämäänsä.
Toini ei voinut puhua kotoisista oloistaan. Ne olivat ahtaita ja pieniä. Nyt oli elämä suurta ja rikasta. Hän tahtoi täällä alppien ylängöillä unohtaa laakson ahtaat olot.
Eilert Olsenkaan ei puhunut omista oloistaan. Toini tiesi vain sen, että hän oli opettaja, oli naimisissa, ja että hänellä oli lapsia. Kun ei tohtori Olsen itse puhunut mitään oloistaan, ei Toinikaan tahtonut niihin kajota. Heidän keskustelunsa suuntautuikin aina kuin itsestään toisille aloille. Kun he lähtivät yhteisille kävelyretkilleen, oli aina toisella tai toisella jotain luettavaa muassaan. He lukivat kappaleen ja unohtuivat sitte pitkiin puheluihin. Toiste he istuivat isot ajat äänettöminä, ajatuksiinsa painuneina kuunnellen suuren luonnon säveleitä tai elämän hiljaista haastelua sydämen salatuissa kammioissa.