— Minä lämmittelin toisten lieden ääressä. Se ei ajan pitkään vetele.
— Oman pystyttäminen on mahdollista jokaiselle.
Maijan pitkäripsiset silmäluomet, joiden valkeata pohjaa vastaan hienot siniset suonet selvästi eroittuivat, kohosivat äkkiä. Katulyhty kulmasta loi häneen kirkasta valoa. Pentti sai syvän, säteilevän katseen. — En tiedä, luetteko te raamattua. Moni ei sitä ehkä tee. Mutta se on monessa suhteessa suorastaan ihmeellinen kirja. Tiedättekö, siinä kerrotaan niin kauniisti ihmiskunnan lapsuusaikoina eläneistä ihmisistä. Usein mainitaan, että ne siinä missä kulkivat pystyttivät alttarin Herralle. Heidän oma kotinsa oli puutteellinen ja paikkaansa muutteleva, mutta missä he pystyttivät alttarin Herralle, siellä oli heidän hengellään koti. Noissa yksinkertaisissa sanoissa on mielestäni samaa mitä eräässä pienessä H. C. Andersenin runossa. Hän, koditon, puhuu siinä siitä, että hän on kotonaan kaikkialla, missä vain luonnon henkäyksissä tai oman sydämensä sykähtelyssä tuntee Jumalan läsnäolon. Tätä olen minäkin orpouteni aikana oppinut ymmärtämään.
— Niin, te. Mutta kaikki eivät voi tuntea eivätkä ajatella tuolla tavalla.
Maija jäi hetkeksi vastausta vaille. Viimein sanoi hän verkalleen kuin se, joka kulkee eteenpäin varovasti tunnustellen minne tuntematon tie johtaa: — Lapset "Koivu ja tähti"-sadussa olivat niin kauan olleet poissa kotoa, etteivät enää muistaneet minkälainen koti olikaan. Mutta heillä oli tuntomerkki, jonka avulla sittenkin löysivät perille. Ja kai teillä niinkuin ehkä kaikilla on joku muisto, joka voi auttaa tielle. Eikö tämä ilta ole herättänyt teissä mitään tuollaista muistoa?
— Nousihan tuolla mieleen kuin jotain haalistunutta muistoa äidistä … teistä oikeastaan enemmän kuin itse saarnasta.
He kiertelivät puhellessaan kiertelemistään Maijan asumuksen lähikatuja. Viimein Maija päättävästi pysähtyi portaille. Hänen täytyi todellakin lähteä. Pentti voisi kai pian tulla heitä kaikkia tervehtimään.
— Jos te lupaatte vastakin olla samanlainen kuin tänä iltana, yhtä suora, yhtä auttavan hyvä. — Pentti piteli Maijan kättä omassaan vastausta odottaessaan. — Jokainen meistä tarvitsee joskus lähimmäisiään. Pojalla sadussa oli sisar. Mutta minulla ei ole ketään, ei kerrassaan ketään.
Pieni, lämmin käsi puristi Pentin jääkylmää kouraa, ja tyyni, kirkas katse vahvisti sen antamaa lupausta.
4.