Kiireisesti noustessaan portaita kuuli Maija läheisyydestä kuiskailevaa puhetta. Ensimäisessä porraskierteessä sivuutti hän kaksi ikkunalaudalle asettunutta. Hän tunsi Ainin ja Yrjön.
— Meidän täytyy joutua, kuiskasi Aini Maijan mentyä ohi. — Sinä tiedät, täti on tinkimätön ovien suhteen.
— Senkin eukko! — Yrjö puraisi vihaisesti viiksiään. Moni asia olisi voinut olla toisin, ellei Aini olisi asunut perheessä, missä kaiken piti tapahtua ammoin säädettyjen asetusten mukaisesti. Ovien sulkemiset ja määräminuutille joutumiset pitelivät kuin pihdissä.
— Yrjö, tule mukaani maalle. Meidän täytyy päästä jonkunlaiseen ratkaisuun. Minä en kestä tätä enää. — Aini puhui hiljaa ja arasti.
— Mukaasi? Ja mitä varten?
— Te voisitte puhella isän kanssa, oppia ymmärtämään toisianne.
— Sinua minä tahdon ymmärtää, sinut omistaa. Kuului askeleita portaissa. Talonmies tuli ovia sulkemaan. Sähkövalo sammui.
— Me olemme olleet vuoden kihloissa. Etkö ole tuntenut miten kokonaan olet omistanut rakkauteni.
— Minä tahdon kaikki, kaikki. — Ääni oli kiihkeä, mutta siinä ei ollut sitä rukoilevaa lämpöä, jota Aini ennen oli siinä kuullut.
— Minä en vielä koskaan ole omistanut sinua kokonaan, en missään suhteessa. — Yrjö puhui kiihkeästi samalla kuin puristi Ainia lähemmä itseään. — Sinussa on niin paljon vanhaa, pinttynyttä, joka vastustaa minua. Onnesta ei tule mitään, jollei tuo vanha hapatus lähde sinusta. Ennen minä en mene naimisiin. Se vain orjuuttaisi minua.