Mieheltä pääsi lyhyt, katkonainen nauru. Pää kohosi ja katse naulautui tuimana Maijaan. — Eikö rouva vielä ole elänyt niin pitkälle, että tietää elämän narripeliksi? Minä sen ainakin tiedän. Sitä minä vain aprikoin, miksi toiset aina saavat olla narraamassa, toisten ollessa narrattavina. Vuorot saisivat kerran vaihtua.
— Nyt minä en ymmärrä.
— Jos rouva ei tahdokaan ymmärtää?
— Minkätähden uskotte pahaa minusta? Minä puolestani olen ajatellut teitä ja vastaista kotianne ihan kuin olisitte omaisiani. Olen muistanut minkälaista oli kun itse olin tällaisella matkalla.
— Puhe omaisista ja sukulaisuudesta on juuri noita porvarien valheita, joilla koettavat sokaista köyhää kansaa. Sanoissa on sukulaisuutta, muussa ei. — Hän nauroi, lyhyttä, terävää, pilkallista naurua.
— Ettekö koskaan ole tavannut hyvää porvaria, koska puhutte tuolla tavalla?
— Hyvää? No niin, ehkä siellä täällä. Mutta jos hyvällä tarkoitetaan oikein sitä mitä pitäisi, löytyy minun muististani yksi ainoa. Ja hänkin on jo aikoja päiviä ollut haudassa. Kumma oli, että hän eli niinkin kauan. Hyväthän täältä korjataan sitä varten, että tästä maailmasta tulisi oikea helvetti. Mitä rouva arvelee sellaisesta maailmanjärjestyksestä? Onko siinäkin "jumalallista viisautta"?
— Se on niitä kysymyksiä, jotka saavat selvityksensä vasta rajan toisella puolella.
— Ja kuka takaa, että tuota rajantakaisuutta on?
— Kuka takaa, ettei sitä ole?