Mies ei vastannut. Hän viskasi puheen takaisin omaan elämäänsä. Toisenlaiseksi olisi sekin muodostunut, jos tuo ainoa hyvä olisi saanut elää. Kansakouluun hän oli auttanut ja olisi kai auttanut pitemmälle, niin hän oli lupaillut, mutta korjattiinpas pois. Eikä hänen leskensä, rovastinna, sanonut voivansa auttaa.
Maijan sydän aivan vavahti. Hänen eteensä nousi kuva pappilasta, jonka taustana oli juhlallinen havumetsä toisella puolella, toisella korkeakoivuinen niemi viljavine peltoineen sinertävän selän ympäröimänä. Metsästä niemelle ja sieltä puutarhaan johti polku, jota hiljalleen astuskeli pieni, valkotukkainen jo kumaraan painunut mies.
Maija ei voinut olla hymyilemättä. — Minusta näyttää siltä kuin me todellakin olisimme "saman kodin" lapsia. Pappilan kasvatti olen minäkin.
— Ette te ole sen rovastin tyttäriä. — Mies katsoi epäluuloisesti kulmainsa alta.
Maija mainitsi pappilan nimen ja missä suhteessa hän oli ollut perheeseen.
— Niin, niin kyllä minä muistan sekä teidät että sisarenne. Ja kyllä minä sen aina tunnustan, että se rovasti koetti kunnon ihmiseksi kasvattaa sekä läheisiä että kaukaisia. Sellaisia, sen henkisiä ihmisiä ovat minun morsiamenikin vanhemmat. Mutta ne nyt ovatkin köyhää kansaa.
— Ja köyhinä syntyisin parempia kuin porvarit? Niinkö te, rovastin kasvatti, arvelette?
— Rovastin kasvatiksi minä en tullutkaan, siinäpä se. Ja koska te olette senpuolelaisia, ei teidän pitäisi ihmetellä, jos en usko hyvää porvareista. Saisitte pikemmin ihmetellä, etten kiertele heidän asuinpaikkojaan kuin kiljuva jalopeura. Kai rovasti puhui Kustista, joka oli huudon kautta tullut Koskisille ja jonka hyväksi rovastilta tipahti sinne rahaa kerta toisensa jälkeen. Tarkoitus taisi olla, että pitäisivät minua hyvänä. Mutta heille hyödyksi se jäi.
— Vaikka olivat "köyhää kansaa".
— Joukossa jotain.