Istuttuaan hetkisen suuressa nojatuolissa ikkunan ääressä huomasi Signe kälynkin nukkuvan. Hänen omat silmänsäkin rupesivat tuntumaan niin raskailta ja pää retkahti hervottomasti. Mutta samassa hän oikaisihe säikähtyneenä. Ei, ei, hän ei saanut nukkua nyt. Hänen piti valvoa näiden molempien väsyneiden puolesta. Eikähän se vaikeaa ollutkaan. Olihan hän saanut siksi paljon ajateltavaa.
Hän oli yht'äkkiä aivan kuin löytänyt jälleen itsensä ja samalla löytänyt veljensä. Kaikki se, mikä tähän asti oli tuntunut ristiriitaiselta ja sekavalta, oli nyt selvinnyt. Hän ymmärsi Valteria ja ymmärsi itseään. Hän oli saanut aavistuksen siitä miten paljon on sellaista elämässä, joka ottaa osaa ihmisluonteen muovailuun. Hän oli pinnalla näkyvistä tuloksista saanut luoda katseensa salattujen syiden syvyyksiin.
Ennen hän oli usein katkerana kysynyt itseltään miksi Valter ei koskaan käynyt vanhempiaan katsomassa, mutta nyt sekin oli niin sovinnaisen selvää. Olisihan Valterin silloin ollut entistäkin vaikeampaa tyytyä kohtaloonsa, entistä työläämpää tukahduttaa ja kahlita tunteitaan. Sentähden hän oli pysytellyt poissa.
Katkerinta kaikesta oli se ollut, että Valter äidin sairastuessa oli ollut Selman kanssa kaukana ulkomailla, mistä oli mahdoton keritä kotiin. Signe oli usein jäljestäpäinkin tätä surrut, äidin tähden etenkin. Nyt se tuli uudelleen niin katkerana mieleen, mutta ei ainoastaan äidin, vaan myöskin Valterin tähden. Olihan hän itse sanonut kehittyneensä vallan toisenlaiseksi, kuin miksi oli aiottu. Ja syynä siihen olivat olot, jotka olivat pakottaneet häntä tukahduttamaan itsessään sen, mikä hänessä oli pehmeää ja lämmintä. Näin oli isän ja äidin herkkätunteinen Valter muuttunut muotoihinsa ja säntillisyyteensä kangistuneeksi mieheksi. Siten oli hänestä tullut tuo tukkukauppias, josta Signe sattumalta pari päivää sitten oli raitiovaunussa kuullut, ett'ei hänellä ollut tunteita eikä sydäntä.
Samassa tuli itku. Ja nyt oli Signen mahdoton sitä hillitä.
Miksi oli elämä niin vaikeaa. Miksi asetti se ihmiselle niin suuria vaatimuksia niin mahdottoman raskaita ratkaistavia?
Signe painoi päänsä käsiinsä ja koetti hillitä nyyhkytyksiään. Hän pelkäsi häiritsevänsä nukkuvia, mutta samalla hän oli kiitollinen kyynelistä. Ne kevensivät mieltä niin suloisesti.
Hän itki, itki kauan ja hillittömästi kuin tulvilleen täyttynyt kyynelten lähde vihdoin olisi puhkeamaan päässyt, itki itseään, itki isän ja äidin Valteria, joka ei ollutkaan tullut sellaiseksi, miksi oli aiottu, itki elämää, joka käsittämättömine ongelmineen kävi monelle liian raskaaksi — ehkä kerran oli käyvä sellaiseksi hänellekin.
Kesken itkun muistui viimein hänen mieleensä pieni kertomus, jota isä usein tyytyväisenä ja hyvillä mielin oli kertoillut. Se koski suurta kansallisuusaatteen herättäjää ja valtiomiestä, joka odottaessaan vuoroaan päästä maan hallitsijan puheille, hänelle esittääkseen ehdotuksen maalle tärkeään uudistukseen, niin valtavasti tunsi hetken tärkeyden, että ajatuksissaan rupesi etsimään sopivaa rukousta, löytämättä kuitenkaan muita sanoja kuin: Isä lasten armias, kaitse mua pienoistas.
Tuo pieni kertomus johtui nyt niin lohdullisena ja rauhoittavana hänen mieleensä.