Melkein henkeään pidättäen hän odotteli. Jos Valter nyt kaiken tuskallisen levottomuuden jälkeen saisi nukkua rauhallisesti ja tyynesti, jaksaisi hän varmaan voittaa taudin. Silloin Signen ei tarvitsisi syyttää itseään. Saisi vain iloita tästä hetkestä, joka hänet oli tutustuttanut hänelle tähän asti ventovieraaseen veljeen. Mutta joll'ei? Jos unta ei kuuluisikaan? Jos levottomuutta jatkuisi, kuume nousisi ja Selma hänet yöllä herättäisi tuskaisella: tule, hän kuolee.
Signe painoi kätensä tuskallisesti ristiin. Silloin alkoi vuoteelta kuulua syvää, tasaista hengitystä. Häneltä pääsi äkkiä nyyhkytys. Hän oli ollut niin äärettömän levoton, ja nyt tuli tuo lohdullinen, vapauttava varmuus siitä, että Valter vihdoinkin oli nukkunut.
Samassa kuuluivat kälyn askeleet portaissa. Signe pujahti hiljaa huoneesta ja kiiruhti vastaan. — Hän on ollut niin levoton, kertoi hän, houraillut ja uneksinut, mutta nyt hän nukkuu. Luulen varmasti, että hän paranee.
— Luuletko? — Käly laski lakkinsa eteisen pöydälle. — Onpa se ihmeellistä. Minä sen aivan tunsin poissa ollessani. Olin niin kovin levoton ensin, mutta sitten tuli äkkiä niin hyvä ja levollinen ollakseni. Tulin aivan vakuutetuksi siitä, että saisin pitää hänet.
— Hän pyysi, ett'et olisi levoton, jos hän nukkuisi kauan. Hän toivoi, että sinäkin lepäisit.
— Pyysikö? Ilon välähdys kirkasti kälyn väsyneet kasvot. — Sitten sen teenkin.
Hän hiipi varpaillaan sairashuoneeseen eikä hänen kauan tarvinnut täällä kuunnella, tullakseen vakuutetuksi siitä, että noin rauhallisesti ei Valter ollut nukkunut kertakaan, sittenkun sairastui. Noita tasaisia, syviä hengenvetoja, miten hyvää ne tekivät! Hän olisi niitä ilokseen kuunnellut vaikka kuinka kauan. Mutta hänenhän piti levätä. Valter oli pyytänyt.
Hän päätti kerta toisensa jälkeen lähteä, mutta aina hän silti jäi paikoilleen, vielä vähän aikaa kuunnellakseen nukkuvan tyynnyttävää hengitystä. Vihdoin hän kuitenkin teki lujan päätöksen ja meni hakemaan Signeä.
Tämä seisoi ruokasalissa ikkunan ääressä. Hän ajatteli tuota ihmeellistä keskusteluaan Valterin kanssa ja kysyi juuri itseltään, vieraantuisivatkohan he taas, samassa kun olivat päässeet tutustumaan? Mitäpä tehtävää hänellä enää olisi sairashuoneessa, eikä hän taas entisissä, tavallisissa oloissa voisi olla toisenlainen kuin ennenkään.
Samassa tuli käly häntä kutsumaan. Se tuli kuin lahja.