— Sinä et saa puhua, — pyyteli Signe rukoilevasta Hän oli aivan tuskassa. Jos veli nyt huononisi, ehkä kuolisi, jäisi se hänen omalletunnolleen.
— Älä ole levoton. — Sairas katsoi häneen selvänä ja tajussaan. — Et sinä ole tehnyt minulle pahaa. Entisyys vain on minua kuumehoureissani hätyyttänyt. Pitkän elämän varrella ehtii tehdä erehdyksiäkin paljon. Ja tuskallisinta kaikesta on se, kun ei tiedä, mikä on oikein, mikä väärin.
Signe koetti turhaan saada häntä vaikenemaan.
— Sinä tiedät, — jatkoi hän itsepintaisesti, että halusin lääkäriksi, mutta möin itseni tukkukauppiaaksi. Koetin tehdä parhaimman ymmärrykseni mukaan, mutta olen välistä ajatellut, että sittenkin taisin olla uskoton itselleni. Olisin ehkä toisella alalla kehittynyt vallan toisenlaiseksi. — Toisessakin suhteessa tukahdutin sydämeni syvimmät tunteet, mutta en minä silloinkaan muuta tahtonut kuin menetellä oikein.
— Valter, Valter, sinä et saa. Sinun täytyy olla hiljaa. — Signe melkein itki.
— Nyt en puhukaan enää. Tuntuu paremmalta nyt. Kaikki on niin selvää. Väsyttää vain. Ehkä saan nukkua.
Valter loi pyytävän katseen lasiin, jossa oli jääpalasia. Signe pisti pienen sirusen hänen suuhunsa, korjasi pään-alusta ja aikoi vetäytyä pois, mutta Valter kutsui häntä.
— Älä ole huolissasi, jos nukun kauan ja sano Selmalle, ett'ei hänkään saa olla levoton. Olen vain niin väsynyt. — Pyydä Selmaa lepäämään. Et sinä voi aavistaa, miten hyvä vaimo hän on. — Monta erehdystä olen elämässäni tehnyt, ja moni kohta olisi ollut paremmin toisin, mutta siitä olen kuitenkin iloinen, että olen ollut uskollinen hänelle.
Signe ei vastannut, nyökkäsi vain päätään ja vetäysi lähelle ikkunaa, suuren nojatuolin luo, johon asettui.
Ihmeelliset, omituiset ajatukset pyrkivät häntä ahdistamaan, mutta hän hääti ne kaikki luotaan. Hän ei tahtonut eikä voinut ajatella mitään, ennenkuin näki, nukkuisiko veli todella.