Ensi hetkellä hän luuli dyynien petollisesti heille hautaa valmistavan, mutta pian huomasi hän tietämättään joutuneensa ulapalle, missä mahtavat laineet olivat hänet upottaa. Aalto toisensa jälkeen tuli vyöryen voimakkaana, saaliinhimoisena kuin nielaistakseen hänet, mutta hän taisteli vastaan epätoivon voimalla. Olihan tässä henki kysymyksessä.
Vähitellen hän rupesi kuitenkin tuntemaan pohjaa jalkainsa alla. Vajotti vielä, oli raskasta päästä eteenpäin, vaan hengenvaarallista se ei enää ollut. Hän olikin vallan erehtynyt. Merta ei ollut lähimaillakaan. Hän kulki vain suuren suon poikki kaukana kotipuolessaan.
Hän kohotti kätensä, pyyhkäistäkseen tuskanhikeä otsaltaan. Samassa terävä pistos sai hänet ääneen valittamaan ja käsi valahti hervottomasti peitteelle.
Kuullessaan valituksen oli Signe kavahtanut pystyyn ja seisoi samassa vuoteen vieressä. — Miten jaksat? Sinä olet nukkunut niin levottomasti.
Valter tuijotti sisareensa. Mistä hän tähän ilmestyi ja kuka hän oli? Hänkin oli surupuvussa, mutta ei hän sittenkään ollut sama. Hän, tuolla meren rannalla, oli niin kaunis ja suloinen. Mutta Valter oli epätoivoisena kiiruhtanut pakoon. Olihan hän sanansa ja rakkautensa jo antanut toiselle ja hän tahtoi pysyä uskollisena.
— Valter, oletko sairaampi? — Signe tarttui hänen käteensä. — Sinä et saa tulla kipeämmäksi. Kuuletko? Minä saisin siitä niin kauheita omantunnonvaivoja.
Valter yhä tuijotti sisareensa. Hänen ajatuksensa tekivät ankarasti työtä. Kaikki oli taas niin pahasti sotkeutunut. Hänen oli mahdoton löytää selvää ajatuksen päätä.
— Minä tein niin pahasti, kun juttelin sinulle isän toiveista ja omista, lapsellisista tuumistani. Sano, voitko antaa anteeksi tuhmalle pikku siskollesi.
— Isän toiveet. Tuhmalle siskollesi? Nyt hän sai päästä kiinni! Hän oikein ilostui.
— Pikku Signe, — sanoi hän sydämellisesti — elämä alkaa sinulle. Veljesi on jo kulkenut pitkän kappaleen.