Signe oli aivan unohtanut sairaanhoitajatoimensa, mutta veljen kysyvä katse palautti hänet äkkiä nykyisyyteen.
— Miten tyhmästi, että rupesin juttelemaan näin paljon! — Ääni oli anteeksi pyytävä. — Nyt asetun ikkunan viereen. Sinun täytyy nukkua.
Valter nyökkäsi päätään. Hänen oli niin tuskaisen kuuma. Oli kuin kuumuutta hehkuva aalto toisen jälkeen olisi hänen päällitsensä syöksynyt, aivan kuin upottaakseen, ja ajatukset rupesivat taas harhailemaan.
Vuode tuntui äkkiä kohoavan ja vajoavan. Hän ihmetteli ensin syytä tähän, mutta sitten oli hän ymmärtävinään, että hän olikin merellä ja makasi pienessä, ahtaassa laivahytissä. Hän rupesi pelkäämään, että myrsky yltyisi. Hänen oli jo nytkin niin vaikea olla.
Mutta samassa huomasi hän jo olevansa onnellisesti maalla ja astuskelevansa rantaa pitkin. Auringon kultaamana kimalteli aava meri, ja mahtavat dyynit kutsuivat houkutellen luokseen.
Pitkin siemauksin ahmi hän meren raitista ilmaa. Täällä oli niin ihanaa, niin hyvä olla! Ja virkistävät tuulahduksetkin hivelivät hänen polttavaa otsaansa.
Mutta hetken nautintoa seurasi taas tuskallinen tunne. Olihan hän yksin vieraalla maalla, muukalaisten keskuudessa. Yksin hän kulki rantaa pitkin, ypö yksin, kunnes hän tuli, hän, joka tuntui tutulta jo ensi näkemältä. Hänkin oli siihen asti ollut yksin, kulkenut merenrantaa syvässä surupuvussaan ja itkenyt usein. Täytyihän häntä lähestyä, kun hän oli niin yksin. Isä, äiti ja se, jota hän rakasti, olivat kuolleet. Siksi hän suri.
Pitkä suruharso liehui tuulessa ja pieni, hento käsi kuivasi usein kyyneleitä heidän yhdessä astuessaan rantaa.
Yht'äkkiä ojensi sureva molemmat kätensä hänelle ja hymyili läpi kyynelten. Ja silloin hän tunsi miten voimakas oli ja miten valmis ilolla kantamaan sekä hänet että hänen kuormansa.
Rakkautensa valtaamana hän tahtoi sulkea hänet syliinsä, mutta samalla hän tunsi taas vajoavansa, vajoavansa yhä syvemmälle.