— En, en päässyt ainakaan puolitietä pitemmälle.
— Minustakin olisi ollut hauskaa kodin tähden. — Sinä ymmärrät sen. Ja sitten pidin hänestä tavallaan — tai oikeastaan siitä, että hän piti minusta. Se oli niin uutta ja ihmeellistä. Sinä tiedät, että minulla yleensä ei ollut paljon seuraa — ei herrojen ainakaan. Minä en tietysti ota lukuun isää ja maalais-ukkojamme enkä liioin vanhaa rovastiamme ja vallesmannia.
Sairas näytti kuuntelevan yhä halukkaammin. Pistokset eivät tuntuneet ja kuume houreet haihtuivat. Nykyisyyden ja menneisyyden sekava suhdekin jätti hänet rauhaan. Hän vain tunsi, miten etäinen, melkein unohtunut kotiseutu yksinkertaisuudessaan ja raittiudessaan häntä läheni ja kietoi hänet lapsellisen pikku siskonsa kautta.
— Niin, sanoi hän miettivästi kuin itsekseen. — Olet sinä kasvanut toisenlaisissa oloissa kuin muut nuoret.
— Ehkäpä se siksi tuntui niin hauskalta, että hän tuli, — jatkoi Signe, totinen tuumaileva ilme kasvoillaan. — Aina kun koetin päästä selville siitä, pidinkö hänestä vai en, tulin siihen päätökseen, että jos vain joku toinen nuori ylioppilas olisi osunut sinnepäin, olisin ollut yhtä huvitettu hänen seurastaan. Katso, enhän minä tietänyt minkälaisia nuoret herrat oikeastaan ovat. Sentähden oli seurustelu niin hauskaa, — ihan kuin tutkimusmatka uuteen, tuntemattomaan maailmaan. — Ja sitten kun isä niin kovin tahtoi, täytyi koettaa. — Mutta eihän sitä sittenkään voi mennä naimisiin sellaisista syistä.
— Eipä tietenkään.
Signe vetäisi tuolinsa vielä lähemmäksi vuodetta, ja omituinen, lapsekas, milt'ei veitikkamainen ilme kuvastui hänen kasvoillaan. — Jos voisi tehdä sitä koetteeksi vain — silloin ehkä olisin uskaltanut. — — Mutta koko elämän ajaksi — —
Hän värähti.
Sairas loi pitkän, tutkivan katseen Signeen. Tuollainen hento, pieni tyttö, millaisia jutteli.
Valter ei tietänyt, mitä enimmin ihmetteli, hänen lapsekasta avomielisyyttäänkö, vaiko hänen suoraa, lahjomatonta tunne-analyyssiään.