— Signe, isä puhui viime päivinään paljon sinusta. Hänellä oli toiveensa tulevaisuutesi suhteen.
Signe sävähti punaiseksi.
— Älä nyt puhu. Eikä siitä olekaan mitään puhuttavaa. Koeta vain nukkua.
— Ei, ei, esteli sairas. — Sinun täytyy olla kiltti. Sinä jäät vallan yksin maailmaan, jos minäkin kuolen. Tahtoisin vähän tietää — — —
Signe huomasi, ett'eivät estelemiset tässä auttaisi. Siitä syystä hän veti tuolinsa lähemmä vuodetta.
— Jos vain makaat aivan hiljaa ja levollisena, juttelen sinulle niin paljon kuin jaksat kuulla.
Sairas nyökkäsi päätään.
— Katsos, isä piti hänestä itse niin paljon — siinä syy kaikkeen. Isästä hän oli niin hyvä ja kykenevä työntekijä. Hän olisi voinut saada kotitalomme oikein hyvään kuntoon. Sentähden olisi isä suonut hänen joutuvan sukuun tai oikeammin talon siten joutuvan hänelle. Talo olisi jäänyt perheemme omaksi ja samalla saanut hyvän hoitajan. Siksi isä niin kovin pyysi, että koettaisin pitää hänestä.
Itku tukahdutti Signen äänen. Hänen tuli niin ikävä isää.
— Mutta etkö voinut, — tutkisteli sairas.