— Signe vaan. Selma meni vähän kaupungille. — Saanko auttaa sinua?
Signe kumartui veljen puoleen.
Sairas mittaili häntä katseellaan kiireestä kantapäähän. Signe se oli. Kukapa muu nyt olisikaan voinut olla tässä. Hän kuului kotiin ja kotitunnelmiin. Mutta kummallisen vieraalta hän tuntui. Hän oli ohut pieni tytön tyllerö silloin, kun Valter muutti pääkaupunkiin sedän luokse.
— Minä en oikeastaan sinua tunne, — sopersi sairas.
— Älä sinä huoli minusta ensinkään, — pyysi Signe. Häntä niin kovin pelotti, että veli kääntyisi huonommaksi, nyt juuri kälyn ollessa poissa. — Sano vain, jos apua tarvitset, mutta koeta ennen kaikkea nukkua.
Signe aikoi mennä.
— Älä mene, pyysi sairas. — Istu tähän.
— Jos vaan olet puhumatta, niin istun. — Signe siirsi tuolin vuoteen viereen ja painoi käden silmilleen, jott'ei katsoisi sairaaseen. Ehkäpä hän nukkuisi pian.
Mutta unta ei kuulunut. Ajatukset tekivät ankarasti työtä. Hänen täytyi päästä selvyyteen. Kaikki oli niin kummallisen sekavaa. Menneisyys ja nykyisyys, kuumehoureet ja selvät ajatukset sotkeutuivat kaikki sekavaksi, selvittämättömäksi vyyhdeksi.
Viimein onnistui hänen tarttua ajatuksen päähän. Hän oli varma siitä, että se oli selvä ajatus eikä kuumehouretta, ja se tuntui hyvältä.