Taas hän vaikeni, mutta vastausta ei vieläkään kuulunut. Siksi hän jatkoi: — Minun ei kuitenkaan tarvitse pelätä vahingoittavani sinua, pyytäessäni sinua vaimokseni. Sen tiedän. Muuten en koskaan olisi sinulle puhunut rakkaudestani. — Nyt tiedät kaikki.
Viimeiset sanat lausuttiin hyvin hiljaa. Boriksen ääni oli sortua ja sydän löi takomalla. Nyt Elisabet ainakin katsoisi häneen. Nyt ratkaistiin hänen elämänsä kohtalo.
Ennenkuin hän ennätti kohottaa katsettaan, tunsi hän Elisabetin käsivarsien kiertyvän kaulaansa.
— Sinä rakas, rakas, sinä olet parempi ja jalompi kuin kukaan muu, siksi voit sinä myöskin antaa niin paljon.
Boris näki Elisabetin äsken onnea säteilevissä silmissä kosteata kiiltoa, mutta hymyily oli sama kuin ennenkin, ehkä vielä entistä lämpöisempi.
Ensi hetkenä tuntui hänestä kaikki aivan uskomattomalta. Tunsipa hän jotain kaipauksen ja pettymyksen tapaista siitä, että Elisabet ei sen enempää kaivannutkaan. Mutta sitten karkoitti rajaton ilo ja kiitollisuus kaikki muut tunteet.
Hän siis ei kuitenkaan kadottaisi häntä. Se tietoisuus järkytti voimallaan koko hänen olentoaan.
— Kukkani, armaimpani, kaiken mitä rakkaus voi aikaan saada, sen teen hyväksesi. Onnelliseksi ja ihanaksi häämatkaksi koetan tehdä koko elämäsi.
— Onnelliseksi ja ihanaksi se tulee sinun kanssasi!
Samassa soitettiin eteisen kelloa, ja Elisabet kuuli isänsä äänen tiedustelevan, oliko vieraita talossa.