— Elisabet — rakkaani — — alkoi Boris.
Elisabet ei saanut katsoa häneen, mutta hän tunsi, miten hyväilevän hellästi sanat lausuttiin. — Tiedät, että se, joka rakastaa, tahtoisi maailman parhaat aarteet koota rakkaimmalleen. Sadun prinssit ponnistavat voimiaan, voidakseen armaimmalleen antaa ruhtinaallisia lahjoja, ja samoin tekee todellisuudessa jokainen, joka rakastaa. Rakkautensa, itsensä, ehjänä, koskemattomana lahjana tahtoisi kai kukin ystävälleen antaa. Mutta sadut kertovat myöskin monesta köyhästä prinssiparasta, joka ei rakastettuaan saa omistaa siksi, että on niin köyhä, ett'ei voi tarpeeksi arvokkaita lahjoja hänelle tarjota. — Sellaisia köyhiä raukkoja on elämässä paljon. Yksi niitä olen minä, — eräässä suhteessa ainakin.
Boris vaikeni. Katse seurasi läpitunkevana ja tutkistelevana jok'ainoata värettä Elisabetin kasvoilla. Mutta hänen oli mahdoton nähdä muuta, kuin että Elisabet lujasti ja itsepäisesti tuijotti tuleen.
— En voi oikeastaan sanoa — jatkoi Boris, — mikä oli syynä siihen, että jouduin köyhien joukkoon. Usein tuntuu siltä kuin en itse oikeastaan olisi ollut siihen syypää, mutta en uskalla toisiakaan syyttää. — Ehkä on yleinen mielipide ainoa syyllinen tässä. Tiedät, että mieheltä ei siveellisessä suhteessa vaadita samaa kuin naiselta — ei ainakaan niissä piireissä, missä minä olen kasvanut. Monet pitävät välttämättömyytenä, jopa velvollisuutena sitä, mitä toisissa piireissä pidetään harha-askeleena. Minut ainakin kasvatettiin siten. Lasi ja hyvä ystävä rohkaisivat minua tutustumaan demi-monde-maailmaan.
Taas keskeytti Boris kertomuksensa. Mutta katse ei enää etsinyt Elisabetia. Hän koetti vain saada äänensä tyyneksi ja selväksi.
— Ensi käyntini siellä jäi myöskin viimeiseksi.
Minä en voinut — —. Mutta jälkiä jättämättä tuo käynti ei jäänyt. Se mursi terveyteni. Miten paljon kadotin ja miten köyhäksi jäin se selveni minulle kuitenkin vasta sen jälkeen, kun olimme tutustuneet ja kun katkerasti sain tuntea, ett'en enää voinut koko rakkauteni lahjaa antaa sinulle niin ehjänä ja koskemattomana kuin olisin suonut.
Elisabet tuijotti yhä tuleen. Ei vähäisinkään värähdys hänen kasvoillaan todistanut hänen tunteidensa laadusta.
Boris olisi tahtonut kerjätä häneltä sanaa, tai edes katsetta, mutta hän hillitsi itsensä. Elisabethan vain noudatti hänen toivomustaan, istuessaan noin hiljaa ja liikkumattomana, aivan kuin välinpitämättömänä kuunnellen hänen kertomustaan.
— Pahasti tein kenties, — jatkoi Boris, — kun en sinulle puhunut tästä jo aikaisemmin, mutta halusin niin hartaasti päästä luoksesi tänne omaan kotiisi, että tuskin olisin jaksanut siitä kieltäytyä. Mutta nyt kun olen päässyt tänne ja täällä saanut tuntea kodin lämpöä, — ymmärrän, etten jaksa enkä voi ottaa vastaan kaikkea, mitä rakkautesi minulle suo, ell'en ensin ole ollut aivan suora sinulle. Köyhäkin voi olla rehellinen, ja sitä minä tahdon olla.