— Laivalla me viimeksi tapasimme.
— Mitä sinä nyt! Pakoon taidat pyrkiä.
— Miksi pakoon. Luuletko minun häpeävän ujouttani. Ei, Elisabet kukkaseni, se mitä sinä sanot suureksi maailmaksi, on minulle pientä ja arvotonta. Eihän se muuta ole kuin ontto kuori, jota huolellisesti kiilloitetaan ja koristellaan, jottei kurjuus esiin irvistäisi. Mutta täällä löydän sellaista, jota kannattaa sanoa suureksi, täällä löytää koditon kodin, löydän sinun kotisi, ma bien-aimée. Eikö se ole suurta? Ja onko ihme, jos olen kuin huumautunut?
Hän veti Elisabetin uudelleen puoleensa ja tämä kiersi kätensä hänen kaulaansa. Sanomattoman onnen tunne valtasi heidät ja hämäränä, selvittämättömänä väikkyi Elisabetin mielessä ajatus, että olipa Boris, muuten millainen tahansa, hän oli sittenkin hienompi ja jalompi kuin kukaan muu. — Etkö tahdo tulla omaan pikku huoneeseeni, — pyysi Elisabet hetken kuluttua. Siellä on kodikkaampaa kuin täällä sähkölamppujen valossa.
Takkavalkean iloisen loimun ja Elisabetin hilpeyden elähdyttämänä unohti Boris vähitellen vakavuutensa. Kalpeus katosi hänen kasvoiltaan. Hänen tavallinen surumielinen katseensa heijasti Elisabetin silmien säteilyä, ja jäykkä juhlallisuus unohtui. Hän unohti muun, muisti vain hetken hurmaavan onnen.
Mutta kun valkean iloinen loimunta lakkasi, kun hiilos rupesi riittymään, ja hämy hillitsi keskustelun hilpeyttä, sai vakava surumielisyys jälleen Boriksen valtoihinsa. Totisena, melkein ankarana hän tarttui Elisabetin käsiin, kun nämä vallattoman hyväilevästi hivelivät hänen mustia hiuksiaan.
— Sinun täytyy olla hiljaa nyt vähän aikaa. Minulla on tärkeää puhuttavaa.
Elisabet loi häneen hämmästyneen, hiukan pelästyneen katseen.
— Älä pelästy — vielä ainakaan. Hänen äänensä sointu oli pehmeä ja lämmin. — Tee vain niinkuin pyydän. Istu tuossa tuolissasi valkeata taljaa vasten nojautuneena, hiiloksen hehku kasvoillasi. Älä katso minuun, anna minun vain katsoa sinuun ja puhella sinulle. Mutta sitten kun kertomukseni on päättynyt, silloin et enää saa katsettani karttaa. Katso silloin minua suoraan silmiin, jotta katseestasikin saisin vahvistusta sille, mitä suusi minulle sanoo, olipa se hyvää tai pahaa.
Ensi hetkenä teki Elisabetin mieli nauraa. Boris oli niin kovin vakava. Mutta samalla hän tunsi pelon sekaista arkuutta, jota tahtoi salata. Siitä syystä kääntyi hän poispäin ja asettui tuoliin, jonka Boris oli työntänyt lähemmäksi uunia.