Sitäpaitsi oli Boriksen koko olennossa jotain omituisen liikuttavaa. Hän tuntui olevan orpo ja yksin sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Kaikki tämä oli kai syynä siihen, että Elisabet päätöksistään huolimatta nyt oli antautunut niin pian ja niin helposti, ei siksi, että olisi löytänyt sen, joka vastasi kaikkia hänen vaatimuksiaan, vaan yksin ja ainoastaan sentähden, että tunsi tavanneensa miehen, jota ei voinut olla rakastamatta.
Eteisen ovikelloa soitettiin samassa. Elisabet kavahti koholle tuoliltaan ja sävähti punaiseksi. Hän kuuli Martan kiiruhtavan avaamaan ja sitten liikettä eteisestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä riensi hän vastaan, ilon hohde kasvoillaan.
Salin ovella hän kohtasi Boriksen.
Näytti siltä kuin tämä ensi hetkenä olisi väistänyt Elisabetia. Hänen ensimmäinen vaistomainen tunteensa olikin aavistus Elisabetin häikäisevästä kauneudesta ja siitä, että hän itse onnea säteilevän morsiamensa rinnalla näytti peloittavan synkältä. Vaikka hän ei voinut nähdä itseään, tunsi hän olevansa hyvin kalpea. Hän nosti kätensä kuin varjostaen silmilleen. Sitten hän kumartui, tarttui Elisabetin molempiin, ojennettuihin käsiin ja suuteli niitä.
Mutta Elisabet ei näyttänyt ensinkään tyydytetyltä, ei edes sittenkään, kun Boris kumartui suutelemaan hänen hienohipiäistä valkeata otsaansa. Se oli kaikki niin kovin juhlallista.
— Boris Iwanowitsh — Elisabet ojensi uudelleen molemmat kätensä hänelle ja hymyili hurmaavaa, lämmintä, hymyään — tervetuloa kotimaahani ja kotiini.
— Kukkani, kuningattareni. — Boris sulki hänet kiivaasti syliinsä, suudellen kerta toisensa jälkeen hänen punoittavia huuliaan. — Sinä olet niin kaunis, että vallan hämmennyn.
— Ja sinä niin peloittavan juhlallinen.
Boris vain hymyili hänelle.
— Sinä ritarini suuresta maailmasta, olethan vallan kuin ujoissasi täällä. — Elisabet katsoi veitikkamaisesti häneen. — Tuolla suuressa maailmassa, missä viimeksi tapasimme — —