Ei silti, että Boris sitä tulisi ajatelleeksi. Hänelle oli hän, Elisabet itse, kaikki kaikessa, sen hän tiesi. Mutta hänelle itselleen oli tuo tietoisuus tarpeen. Se vaikutti niin miellyttävän rauhoittavasti.
Elisabet kiersi sähköliekit sammuksiin ja palasi paikalleen omaan huoneeseensa. Ajatukset luistivat hetkeksi vaiherikkaisiin viime kuukausiin, jolloin Boris ja hän olivat tavanneet, tutustuneet ja ruvenneet pitämään toisistaan, mutta sitten täytyi taas palata nykyhetkeen.
Hän soitti sähkökelloa ja pyysi Marttaa lisäämään puita uuniin. Tällaista kunnon takkavalkeaa paksuista valkeakylkisistä koivupuista ei etelämailla tarjottu. Siksi tahtoi hän juuri tällaista näyttää vieraalleen.
— Ethän vain unohda sytyttää kaikkia sähkövaloja kohta, kun ovikelloa soitetaan, — muistutteli hän Martalle.
— Tokkopa tuota unohtanen, Martta naurahti itsekin pistäessään uusia halkoja uuniin. Hän odotti vierasta melkein yhtä jännitettynä kuin neiti itse. Johan tuon näki vähemmästäkin, ett'ei hän voinut olla mikään tavallinen tulija.
Elisabet kiersi tyytyväisenä kädet ristiin niskan taakse ja vaipui taas ajatuksiinsa.
Oikeastaan oli vallan ihmeellistä, että hän jo oli kihloissa. Olihan hänellä valintavaraa ollut, ja hän oli monasti päättänyt olla hirvittävän varovainen ja vaatelias. Mutta nyt hän oli unohtanut sekä vaatimukset että varovaisuutensa.
Hänen oli niin vaikea kylmästi arvostella Borista. Kun he eivät olleet yhdessä, saattoi hän sitä jossain määrin tehdä. Ja silloin hän usein tuli sangen vähän tyydyttäviin tuloksiin. Monet ulkonaiset seikat etenkin eivät olleet ensinkään mieluisia. Boris oli koditon maailman kiertäjä. Venäjällä hän oli syntynyt venäläisestä suvusta, mutta kasvatuksensa hän oli saanut Parisissa, jossa kauan oli oleskellut yksinäisenä orpona. Hän oli oikeastaan yhtä kotiutunut ja yhtä koditon kaikkialla, missä liikkui. Mielenkiintoista tuo kyllä oli, mutta ei mieluista silti, ei joka suhteessa ainakaan.
Ja oli sitä yhtä ja toista hänessä itsessäänkin, joka ei täysin tyydyttänyt, jos arvostelemaan rupesi. Mutta tuollainen arvostelu kävi aina Elisabetille kerrassaan mahdottomaksi Boriksen seurassa. Kun hän vain näki nuo hienot piirteet, tuon korkean, kaareutuvan otsan ja kohtasi tuon syvän surumielisen katseen, hämmentyivät ja unohtuivat kaikki arvostelevat ajatukset.
Elisabet oli usein koettanut itselleen selvittää syytä tähän; mutta sen parempaa selitystä hän ei ollut löytänyt, kuin että Boris, huolimatta asemastaan, kasvatuksestaan ja varallisuudestaan oli niin vaatimaton ja niin hyvä, ett'ei häntä sopinut kylmäverisesti asettaa arvostelun puntariin. Hienoudestaan huolimatta hän ei ollut mikään salien keikaileva sankari, jonka huolellisesti kiilloitetun kuoren takaa oli vaikea löytää ihmistä. Hän oli päinvastoin ihminen ennen kaikkea, luonnollinen, yksinkertainen ja vaatimaton. Ja se juuri oli tehnyt niin voimakkaan vaikutuksen Elisabetiin — ensi hetkestä alkaen.