Sentähden kohdistui Leenan ajatus taas hiukan levottomana uuteen, odotettuun tulokkaaseen. Millainen hän mahtoikaan olla? Ymmärtäisiköhän huolehtia tällaisistakin asioista? Ja tulisikohan pitämään kunnia-asianaan sitä, ett'eivät mitkään pienet puutteet saisi tulla näkyviin kodissa, jossa emäntä pystyi paljoa tärkeämpiinkin toimiin kuin talousaskareihin?
Leena oli päättänyt tarkastuksensa ruokasäiliössä. Keittiössä oli kaikki kunnossa, alkaen laudakoilla kiiluvista kuparikattiloista aina huolellisesti huuhdottuun lattiariepuun, joka riippui naulassaan vesiämpärin takana. Leenalla ei enää ollut mitään tekemistä tässä talossa, ei kerrassaan mitään. Täytyi vain odottaa kyyditsijää ja sitten heittää hyvästit.
Leena lukitsi ruokasäiliön oven ja lähti omaan huoneeseensa. Mutta kun hän täällä näki seinät alastomina ja ilman noita hänelle niin rakkaiksi tulleita pieniä tauluja, joita hän oli saanut muistoksi, näki pöydän liinattomana ja sitten suuren, kömpelön matka-arkun, johon sekä nuoren neidin kerran jouluksi antama pöytäliina että kaikki muut Leenan tavarat nyt olivat sullotut, silloin sai suru vallan.
Totta se siis kuitenkin oli! Nyt hän sen tunsi. Näin kipeästi ei vielä ollut koskenutkaan, paitsi sinä iltana, jolloin rouva tuomionsa hänelle singautti vasten silmiä: paras kun erotaan. Olet liian kauan ollut talossa. Sovit paikkaan, missä on vähemmän työtä ja nuori emäntä.
Kyllä ne sanat silloin koskivat ja kirvelivät, vaikka hän ei edes niitä todeksi jaksanut uskoa. Mutta nyt oli niistä sittenkin tosi tullut.
Leena huojuttelihe edestakaisin tuolillaan. Totta se oli. Hän oli vanha eikä enää niin sukkela kuin nuorempana. Ja heikkoutensa oli hänellä niinkuin muillakin. Rouvalla oli kyllä usein ollut harmia hänestä. Ihmekö, jos viimein väsyi. Typeryydessään vain Leena oli uskonut mahdottomaksi erota, kun kahdeksantoista vuotta oli yhdessä oltu.
Hän oli mielessään kuvitellut, että kyllä rouva hänen heikkouksiaan kärsii ja antaa anteeksi, niinhän hänkin puolestaan tekee. Vaikka olihan sekin ollut vaikeaa — varsinkin — muutamissa suhteissa.
Sellaiselta se oli tuntunut silloinkin, kun herrasväki ensi kertaa lähti kesäksi matkoille ja Leena jätettiin kotia katsomaan. Ruokarahaa hänelle annettiin ja vähäisen voi- ja perunavarastosta, mutta loput vietiin säilytettäväksi toisen talon kellariin tuttavien luokse.
Leena muisti, miten hän silloin oli pauhannut ja itkenyt, paiskellut ovia ja riidellyt lapsille. Mutta itkunsa syytä hän ei kenellekään selittänyt.
Vasta vähitellen oli hän rauhoittunut, kun rupesi ajattelemaan, että asiassa ei oikeastaan ollut mitään loukkaavaa. Ensimmäistä vuottahan hän oli talossa. Eihän se mikään ihme, jos ei rouva häneen vielä voinut luottaa. Kyllä asia korjautuisi jo seuraavana vuonna.