Vaan eipä korjaantunut, ei sinä, ei sitä seuraavana eikä sen jälkeisinäkään vuosina. Vähitellen Leenan täytyi oppia ymmärtämään, miksi hänestä kauan oli tuntunut karvaalta ja mahdottomalta, että rouvan mieleen ei juolahtanutkaan todella luottaa häneen, ei vaikka hän kuinka olisi koettanut talon parasta katsoa.
Kenties johtui rouvan luottamuksen puute koko hänen katsantokannastaan. Leena oli usein arvellut, tekikö hän emännälleen vääryyttä, mutta siltä hänestä vaan oli tuntunut kuin professorska ei koskaan olisi hänessä huomannut ihmistä, aina vain palvelijan. Professori oli vallan toisenlainen. Kyllä hänkin osasi käskeä ja järjestystä vaatia, mutta minkä sanoi, sen sanoi aina kuin ihminen toiselle ihmiselle.
Miksihän ei professorskakin samoin tehnyt? Usein se oli niin kipeästi koskenut Leenaan. Hän piti oikeastaan rouvastaan paljon. Ja kun rouva muuten oli niin älykäs ja hyvä ihminen, miksi hän ei tätä kohtaa koskaan näyttänyt ymmärtävän?
Kävisiköhän vastaisuudessakin samoin? Tai pääsisikö Leenan seuraaja ehkä paremmille päiville tässä suhteessa?
Leena milt'ei toivoi, että niin kävisi. Silloinhan ainakin syy olisi ollut hänen omansa eikä emännän.
Samassa soi sähkökello. Leena kavahti pystyyn. Professorskanhan piti mennä kokoukseen. Hän tarvitsi apua.
— Hakumies kai tulee pian — arveli professorska, etsiessään eteisen pöydältä parempia hansikkaita itselleen. — Olet varmaan jo lähtenyt, kun tulen kotiin.
— Kyllä kai.
— Ovatko kaikki asiamme nyt selvillä? Me päätimme mieheni kanssa antaa sinulle täyden palkan vuoden loppuun, vaikka nyt jo lähdet. Oletko saanut kaikki?
— Kyllä, kiitoksia! — Leena kuuli omat sanansa kuin unessa. Hän tunsi polviensa vapisevan ja omituinen, jäykistävä tunne kangisti koko ruumista.