— Sepä hyvä! — Professorska keräsi paperit pöydältä käsilaukkuunsa ja ojensi kättä. — Hyvästi nyt sitten! Ja onnea matkalle!
Ovi sulkeutui ja Leena kuuli professorskan silkkihameiden kahisevan portaissa. Siitä muistui mieleen, miten pian rouvan helmat aina kuluivat, kun oli juoksuja niin paljon. Muistaisikohan tuo uusi katsoa, ett'ei rouva vain tietämättään kävisi rikkonaisissa?
— Leena, sielläkö sinä olet — kuului professori kysyvän huoneestaan. Samassa soitettiin kelloa keittiön ovella. Hakumies saapui.
Leena lähestyi professorin työpöytää. — Tahtoisin sanoa hyvästi. — Hän niiasi.
Niin, minä arvasin. — Professori nousi ja ojensi kättä. — Hyvästi Leena ja kiitoksia uskollisesta palveluksestasi!
— Kiitoksia kaikesta, — sai Leena vaivoin sanotuksi.
Kuin unessa hoiperteli hän sitten huoneesta keittiöön, avasi oven odottavalle hakumiehelle, antoi määräyksiään tavaroista ja seurasi hetken kuluttua itse valmiiksi puettuna hakijaa odottavien ajokalujen luo. Sitten nousi hän rattaille, ja ajaja käski hevosta.
Leena ei katsonut taakseen, eikä sanonut sanaakaan pihalle kokoontuneille saattajille. Mitä he häneen kuuluivat. Ei hän sitä ainakaan voinut ymmärtää. Hän ei käsittänyt muuta kuin että niinkuin hän nuorena kerran oli maailmalle lähtenyt elatustaan ja tilapäistä kotia etsiäkseen vieraiden keskuudesta, niin hän nyt vanhana ja voimattomana jätti sen ainoan paikan, mikä hänestä enää oli kodilta tuntunut, jätti sen vielä kerran yksin ja turvattomana lähteäkseen maailmalle.
Kaikki peittyi hänestä paksuun pimeyteen, — pirstautui ja särkyi sirpaleiksi. Eikä hän mitään sille mahtanut. Hän ei jaksanut, ei voinut puolustautua enää.
Tylsä, harhaileva katse vanhoissa silmissään hän rupesi vain hiljaa huojuttelemaan ruumistaan edestakaisin ja tuon tuostakin hän sopersi kuin itsekseen: kiitoksia uskollisesta palveluksestasi, kiitoksia, kiitoksia!