LOPPUTILI
Hehkuvan tulisena paahtoi päivä pilvettömältä taivaalta.
Kuivuutta oli kestänyt viikkokausia. Ruoho oli kärventynyt. Maa hehkui kuumuutta. Paikkapaikoin se oli kuivuuttaan halkeillutkin. Nääntymäisillään oli luonto, ja ihmisetkin näyttivät nääntyviltä.
Syrjäisen pikkukaupungin puistikossa kasvit seisoivat paksun pölykerroksen peittäminä. Näyttivät liian surkastuneilta jaksaakseen muuta kuin huokailla sadetta. Mutta virkistävän sadekuuron asemesta tulla pölähti vain hiekkapilvi toisensa jälkeen kaupungin kiveämättömiltä kaduilta.
Liike kaupungissa oli melkein lakannut. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla muuta kuin silloin tällöin jokunen, joka näytti kiireimmän kautta pyrkivän, kaupungin kuumuutta pakoon.
Kun aamujuna kello yhdentoista tienoilla tulla tohisi asemalle, ei siellä näkynyt ainoatakaan vastaanottajaa. Asemapäällikkö ojentelihe haukotellen portailla, ja asemamies kohotti veltosti punaista lippuaan. Molemmat näkyivät itsekseen arvelevan: tässä sitä on oltava — vaikka eihän tiettävästi ketään tule.
Ketäpä pölyinen ja eloton pikkukaupunki, kuumuutta hehkuvine hiekkakatuineen voisikaan houkutella keskellä helteisintä kesää.
Mutta matkustavia tuli sittenkin, — työmiehiä muutamia ja nuori huolellisesti ja hyvin puettu nainen.
Asemapäällikön hämmästynyt katse seurasi hetken tätä tulijaa. Hän ei voinut olla tuumimatta kuka tuo vieras mahtoi olla ja mitä hänellä oli asiaa. Mutta sen suurempaa mielenkiintoa ei hän jaksanut omistaa hänelle näin keskellä kesähellettä. Hän vetäytyi konttoriinsa, sulki oven ja heitti hyvillään kuuman virkapuvun päältään.
Ainakin parin tunnin ajan toivoi hän nyt saavansa rauhassa nauttia sanomalehdestään paitahihasillaan varjostavan käärekaihtimen suojassa.