Sillä välin oli vieras nainen kääntynyt asemalta kaupungin ainoalle valtakadulle. Kuljettuaan sitä kappaleen matkaa poikkesi hän rantakadulle, joka kaarteli pientä, sameavetistä jokea pitkin. Eteenpäin astuessaan silmäili hän kuin etsien ympärilleen, kunnes näki pienen puistikon istuinpaikkoineen. Hän teki päätöksensä samassa, valitsi hyvän paikan ja asettui siihen.
Kaupunkilainen ei hän nähtävästi ollut, mutta ei myöskään matkustavainen, joka tuli pitemmälle vierailulle. Pikemmin näytti hän saapuneen tänne parin tunnin kyläilylle. Tavaroita ei hänellä ollut muuta kuin siro, pieni käsilaukku. Puku oli myöskin pikemmin kylässäkävijän kuin matkailijan. Se oli yksinkertainen, mutta aistikas, todistaen sekä omistajansa huolellisuutta että hänen kykyään valita pukunsa sopiviksi puitteiksi persoonallisuudelleen.
Vieraan puvussa ja ulkomuodossa ei oikeastaan mikään ollut silmään pistävää. Kasvonpiirteet olivat tavalliset, hienonlaiset, tukka tumma, silmät kauniit. Mutta tavallisuudestaan huolimatta oli koko olennossa jotain kumman mieltäkiinnittävää ja tutkimatonta. Hän ei näyttänyt väsyneeltä eikä reippaalta, ei iloiselta eikä surumieliseltä. Oli mahdotonta hänen kasvojensa ilmeestä päästä muuhun käsitykseen, kuin että tässä oli henkilö, joka uskollisesti ja umpimielisesti kykeni säilyttämään olentonsa salaisuudet.
Oli jo kulunut puoli tuntia siitä, kun hän asettui paikalleen, eikä hän vielä tehnyt lähtöä. Ei hän myöskään näyttänyt odottavan ketään. Hän istui vain rauhallisesti eteensä silmäillen. Katseessa ei kuvastunut mietiskelyä, ei kiihoitusta, eikä haaveilua — tyyneyttä vain. Näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet aivan riippumattomia ulkonaisista oloista. Kesän herpaiseva kuumuus näkyi niihin vaikuttavan yhtä vähän kuin mikään mielenliikutus.
Hänen ajatuksensa koskivatkin juuri tuota suurta, ihmeellistä tyyneyttä, joka tuntui sellaiselta kuin ei mikään pystyisi sitä horjauttamaan. Se oli tavallaan luonnotonta ja kuitenkin toiselta puolen luonnollistakin. Täytyihän joskus tyyntyäkin pitkien myrskyjen perästä.
Mutta ihmeellistä oli sittenkin, että tuo tyyneys nyt tuntui niin hyvältä ja järkkymättömältä, kuin jos se aina olisi hänen omanaan ollut.
Samassa kuului läheisyydestä nopeita epätasaisia askeleita.
Nainen kääntyi tulijaan päin. Hänen kasvoillaan ei kuvastunut hämmästystä eikä mielenliikutusta. Toverillisesti hän vain nyökkäsi päätään tervehdykseksi nuorelle, vaaleapukuiselle herralle. Tämä ojensi kättä. Katse oli kiihkeä ja rukoileva.
— Aili, vihdoinkin!
— Istu pois! — Aili vain nyökäytti päätään.