He tekivät kumpikin valmistuksiaan salassa, mutta kuin tietämättään kilpaillen siitä, kuka voisi toiselle enimmin iloa valmistaa.
Sitten tuli joulu ja uusi vuosi. Ensi kertaa he viettivät juhla-aikaa kahden, mutta niin hyvin olivat kilpailussaan onnistuneet, että kaiho väistyi ja he uskoivat ensimmäisten ihanien onnen-aikojen jälleen koittaneen.
Mutta juhlien jälkeen hiipi taas tuo kolkko, kammottava tyhjyys kotiin. Usein kuiskaili se kaihosta kodin joka sopesta. Toiste valitteli se ääneen sen suurissa, autioissa suojissa, joissa kaikki tuntui alakuloisessa hiljaisuudessa odottavan iloisia lasten ääniä.
Elisabet tunsi hetkittäin epätoivon tuskaa. Mitä hänen oli tehtävä? Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, kaikki herätti hänessä vain tuskallisia, mieltä ahdistavia ajatuksia, joita hän ei voinut pakoon päästä. Hän kävi katkeraksi itseään, Borista ja tuota tuntematonta kohtaan, joka kerran vei Boriksen turmiota tuottavalle tielle; katkeraksi koko maailmaa kohtaan.
Eikä hän edes saanut tätä tuskaansa Borikselle uskoa. Siksipä se kävikin niin epätoivoisen suureksi.
Mielen katkeruus teki Elisabetin tylyksi ja kärttyisäksi. Boris huomasi hänen muuttuvan muuttumistaan, ja hän kärsi siitä umpimielisellä, hiljaisella tavallaan. Hän alkoi tuntea, että oli vieras ja koditon, yksin omassa kodissaankin.
Eräänä päivänä hänen kulkiessaan katua näitä surullisia mietteitä mielessään hautoen, pysäytti hänet äkkiä eräs vastaantulija. Hän katsoi vieraaseen ja säpsähti. Mutta sitten sai ilo vallan.
Nuoruuden ystävä, toveri Sorbonnen opintoajoilta yht'äkkiä täällä kaukana Pohjolassa. Olihan tässä jotain, joka voisi kiskaista hänet irti hänen nykyisestä surumielisyydestään. Ja sitä hän tarvitsi.
Iloisten tervehdysten jälkeen lähtivät toverukset yhdessä kahville läheiseen hotelliin, josta Boris telefonoi Elisabetille tapahtumasta ja pyysi vieraalleen juhlapäivällistä kodissa. Elisabetkin tuntui tapahtumasta ilostuvan, ja muutamien tuntien kuluttua istuivat kaikki yhdessä arvokkaassa, tammikaluilla sisustetussa ruokasalissa katetun juhlapöydän ääressä. Kaikki olivat hilpeällä mielellä. Boris ehkä enin. Hän tunsi olevansa ylpeä sekä vaimostaan että kodistaan. Elisabet olikin järjestänyt kaikki erinomaisen hauskasti, ja itse hän oli kauniimpi ja iloisempi kuin aikoihin.
Vieras näkyi viihtyvän mainiosti. Tunti kului toisensa jälkeen eikä hän tehnyt lähtöä. Boris kävi vähitellen kärsimättömäksi. Hän halusi jäädä kahden Elisabetin kanssa, hän tahtoi kiittää kaikesta, tahtoi kerran pitkistä ajoista taas saada kertoa, miten onnellinen hän tunsi olevansa.