Näihin muistoihin liittyi läheisesti äidin kuoleman jälkeiset vuodet, Elisabetin koulu aika kaikkine hauskoine kepposineen, ja ensi nuoruuden riemua uhkuva kevät, jolloin isä häntä käsin kantoi tehden kaiken voitavansa ainoan lapsensa ilahduttamiseksi.
Mitä isä oli ollut ja mitä lapsensa hyväksi tehnyt, se selveni tyttärelle täysin nyt vasta. Ja nyt hän myöskin olisi tahtonut kiittää kaikesta, kiittää niinkuin ei koskaan ennen.
Tämä muistojen pyhäkkö oli ainoa, jossa Elisabet viihtyi. Siellä hän tunsi onnen ja surun sekaista, suloista tyydytystä. Siellä hänen kaipaava, väsynyt sydämensä sai levätä.
Mutta joskus saattoi hänen omaan elämäänsä kohdistuva ajatus äkkiä ja armottomasti karkoittaa hänet tästä pyhäköstä. "Ei kukaan täten tule minua kerran muistelemaan, ei kukaan äidin eikä isän rakkaudesta meitä kiitä." Se ajatus teki vihlovan kipeää.
Muisteleminen ja ajatteleminen rupesi tämän jälkeen Elisabetista tuntumaan taakalta. Työtä hänellä ei ollut. Hyvin järjestetyssä ja kaikin puolin täydellisessä kodissa ei emännällä enää ollut muuta tehtävää kuin antaa määräyksiä odottavalle palvelijajoukolle.
Mitä hänen oli tehtävä? Hän tunsi usein aivan kadehtivansa köyhiä työläisnaisia, joiden elatuksekseen täytyi näännyksiin asti raataa. Heitä ei ainakaan kaipuu päässyt kalvamaan. Köyhää köyhempi oli se, jolla ei ollut työtä eikä elämän sisältöä. Se köyhyys häntä näännytti.
Niin kauan kuin ilmat olivat kauniit ja kesäiset, koetti Elisabet, usein ajan kuluksi istuskella ulkona puistikoissa, mieluimmiten sellaisissa paikoissa, missä oli paljon pikku lapsia leikkimässä. Nämä hetket tuottivat hänelle aina kaipuun sekaista nautintoa, josta hän ei voinut kieltäytyä. Oikeus edes täällä saada laskea usein hillitty kaipuu valloilleen teki hyvää. Hänen täytyi etsiä näitä hetkiä, paremmin jaksaakseen olla iloinen Boriksen seurassa. Hänen kanssaan hän ei voinut kaipuutaan jakaa. Siihen ei hänellä ollut sydäntä.
Elisabetin ainoat onnelliset hetket olivat ne, jolloin he yhdessä Boriksen kanssa tekivät huvimatkoja pääkaupungin Borikselle vielä tuntemattomaan ympäristöön. Nämä retket olivat heille molemmille todellisia virkistyksen hetkiä. Ne auttoivat heitä unohtamaan nykyisyyden, sen tyhjyyden ja kaipuun. Ne tekivät heidät hetkiseksi jälleen lapsiksi, joilla oli oikeus muuta muistamatta iloita nykyhetkestä.
Mutta kun syyspimeät tekivät tuloaan, loppuivat nämäkin huvitukset.
Silloin etsi Elisabet apua itselleen jouluvalmistuksista. Hän tahtoi unohtaa kaiken muun valmistaakseen Borikselle oikein hauskan juhlan omassa kodissa — niin hauskan kuin oli mahdollista yhteisen kaipuun ollessa kolmantena heidän keskellään. Kaikkea, mikä oli hienoa ja hauskaa, kaikkea, mikä muistona oli arvokasta ja mikä saattoi herättää hilpeätä hauskuutta ja iloa, sitä kaikkea hän tahtoi Borikselle koota.