Rouva Lind oli juuri asettunut aamiaispöytään, pitääkseen seuraa maisterille, kun Kerttu ja Siiri palasivat tunniltaan. Maisteri muisti edellisen illan puheet ja rupesi tiedustelemaan, miten oli käynyt esitelmän, mutta tietoja ei ollut helppo saada. Siiri ei näyttänyt kysymystä huomaavankaan, eikä Kerttu tuntunut haluavan keskustella asiasta. Rouva Lind yksin puuttui puheeseen, saadakseen vielä valitella nykyaikaista ymmärtämättömyyttä ja rasitusta.
Vasta kun toisten poistuttua, Kerttu ja Siiri kahden jäivät pöytään, laukesivat Kertun kielen siteet.
— Mutta Siiri, mitä sinä ajattelit! En ollut uskoa korviani. Sinähän singauttelit tuomioitasi kuin salaman iskuja. Rupesit aivan sydänpohjia penkomaan. Ja nautit, kun sait oikein armottomasti tuomita.
— Kerttu, vaiti, vaiti! Kuinka sinä voit! — Minäkö toisten tuomariksi?
— Mutta niinhän sinä itse — — —
— Ei, ei, en koskaan — itseäni vain —.
— Itseäsi? — Kerttu oli kuin puusta pudonnut. Mutta selitystä hän ei saanut. Siiri oli jo huoneesta kadonnut.
KERRAN KONSERTISSA
Sankkana parvena samosivat ihmisjoukot yliopiston suureen juhlasaliin. Mikä astui Aleksanterilta nousevia portaita, mikä suoraan senaatin torilta. Pylväistössä yhtyivät nämä kaksi eri virtausta, pyrkien kumpikin pöydän ääreen, jossa pilettejä myytiin.
Juuri näiden yhtymäkohdalla, nojautuneena seinää vasten, seisoi keski-ikäinen, kumaraselkäinen mies. Hänen pukunsa ei ollut eilen ostettu, sen saattoi jokainen ohikulkeva huomata. Päällystakki oli kulunut ja kiiltävä, hihat suista jatketut ja sittenkin liian lyhyet. Lakki hänen kädessään oli sellainen, jota pohjan perillä käytetään, suuri mustalla lammasnahalla reunustettu talvilakki.