Siiri kääntyi äkkiä kirjoituspöytään päin, kokosi täyteen kirjoittamansa paperit, repäisi kappaleiksi ja heitti uuniin. Sitten hän jäi eteensä tuijottamaan, kunnes näki, miten liekki äkkiä leimahti esiin hiiloksesta, ahneesti sieppasi saaliinsa, kärvensi, käpristi ja vihdoin muutti mustaksi, hiiltyneeksi tuhaksi.
Silloin hän vavahti. Tuntui kuin hän olisi viskannut sisimpänsä tuohon tulen tuhottavaksi.
Ja siinä se nyt oli, kylmänä, mustana, muodottomana, se mikä kerran lämpimänä, eloauhkuvana — — —
Ei, ei. Hän kääntyi kiivaasti poispäin ja asettui uudelleen työhön.
Tunti kului toisensa jälkeen. Hän yhä kirjoitti. Työ ei enää sujunut niinkuin äsken. Täytyi yhtenään lukea läpi ja korjailla. Oli niin vaikea löytää tyydyttävää muotoa ajatuksille.
Kun Siiri vihdoin läpeensä väsyneenä lopetti työnsä, kuuli hän kellon lyövän. — Yks — kolme — viis. Eihän se voinut olla mahdollista?
Hän katsoi kelloaan. Seitsemän se sittenkin oli. Yö oli kulunut ja aamu koittanut.
— Hyvänen aika, lapsi kulta, miten kipeän näköinen sinä olet, päivitteli rouva Lind Siirin tullessa aamukahville ruokasaliin. — Täytyykö sinun todella mennä tunnille.
— Täytyy tietysti.
Rouva Lind pudisti huolestuneen näköisenä päätään. — Pidä hyvää huolta hänestä Kerttu, huusi hän vielä ovessa portaita alas kiiruhtaville. Sitten hän lähti päätään pudistaen aamuaskareilleen tuontuostakin itsekseen päivitellen nuorten ymmärtämättömyyttä. Valvoa yönsä tuollaisen kirjoituksen tai esitelmän tähden. Oli se nyt sekin laitaa. Mutta sellaisiahan ne olivat kaikki nuo opinahneet nuoret, joilla ei vielä elämänviisautta ollut.