* * * * *
Siiri painoi käden polttavalle otsalleen. Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän väkivaltaisesti tukahduttanut eloon aiotun ja elämään oikeutetun tunteen? Vai nytkö hänen kiihoittuneet tunteensa hänet harhaan veivät?
Hänen täytyi taas nousta astumaan edestakaisin.
Kirja tuossa pöydällä puhui voimakasta kieltään, ja siihen hänen oma sydämensäkin kapinoiden yhtyi.
Ei tuskan tulta niin polttavaa, Ei sydän murhetta mustempaa, Kuin tullessa erohetken. Kun pakko on paeta luota sen, Jota etsivi aatos ainainen Ja kaipaus sydämen — — — — — Ei toista tulta niin polttavaa, Ei sydänmurhetta mustempaa — — —
Sellaista se oli. Tutut ne olivat nuo tuskat. Mutta olisiko hän sittenkään tahtonut menetellä toisin? Syyttävä lapsenkatse olisi silloin häneltä kysynyt: miksi veit sinä isän meiltä? Toisen ihmisen elämänonni olisi hänen tähtensä särkynyt, jotta kenties vastaisuudessa hänen omansakin särkyisi, jonkun tähden, joka yhtä häikäilemättömästi pyrki toiveidensa perille.
Sellaiseksihan elämä muodostuisi, jos oma onni aina oli etusijalle asetettava, ja jos yksilö oli oikeutettu riistämään itselleen, mitä halusi, huolimatta siitä, että toisten oikeuksia polki.
Tahtoiko hän osaltaan olla johtamassa kehityksen kulkua tähän, suuntaan? Suostuiko hänkin intohimon hillittömään: minun täytyy, täytyy?
Olisihan omakin onni siitä tuhoutunut, olisi särkynyt tietoisuudesta, että se oli rakennettu toisen onnen raunioille. Kaikki hyvä ja kaunis, jota elämä kykeni antamaan, eikö se silloin olisi kuin arvonsa menettänyt?
Paljoa onnellisempi hän oli nyt. Se mitä hän onnea oli osakseen saanut, oli hänen eheämpänä ja arvokkaampana, juuri sen kautta, ett'ei hän ollut tavoitellutkaan sellaista, johon ei oikeutta ollut. Todellinen rakkaus ei voinut olla onnettomuutta tuottava. Siunausta siitä aina lähti, olivatpa ulkonaiset olot millaiset tahansa. Intohimo se vain tuhota voi.