— Sinä ihmeellinen otus, päivitteli Kerttu oven takana. — Kyllä minä jalomielisesti syön sinunkin osasi. Ole huoleti!
Hetken aikaa kuului ruokasalista iloista naurua, johon sekoittui kuppien ja lautasten helinää, mutta pian häipyivät kaikki nämä äänet Siiriltä kuulumattomiin. Yksin muistot puhuivat.
Miten lumoavan kaunis luonto oli ollut tuona viimeisenä iltana! Hän muisti vielä, miten kauan hän istui avatun ikkunan ääressä, katsellen kesäyön ihmeellisessä kirkkaudessa uinuvia salmia, saaria ja niemekkeitä.
Rauhaa ja sopusointua henki luonto. Se teki niin vihlovan kipeää tavallaan, mutta samalla tuntui, kuin se hellä varoin ja lääkiten olisi pyrkinyt koskettamaan kirveleviä sydänhaavoja.
Hän oli kauan istunut siinä, kun huomasi veneen kepeästi tulla kiitävän tohtorin asunnosta vastaiselta rannalta. Se pysähtyi lahdenpoukamaan, melkein hänen ikkunansa alle. Siihen se jäi kuin itsestään keinumaan. Soutaja lepäsi, airot koholla. Silloin tällöin vain kajahti katkennut laulun sävel. Se tuli aina, muistuttaen jostain yhdessäolon hetkestä ja tuoden tervehdyksen, joka ei sanoja eikä selityksiä kaivannut.
Viimeksi kajahti jäähyväistervehdys, hillityn tuskan väre joka sanassa:
Behüt' dich Gott, es wär' zu schön gewesen, Behüt' dich Gott, es hat nicht sollen sein!
[Suojatkoon sua Jumala, se olisi ollut liian kaunista, Suojatkoon sua Jumala, se ei saanut niin olla!]
Soutaja tarttui airoihinsa, teki äkkikäänteen ja kiidätti veneensä voimakkaasti vastaista rantaa kohden.
Varhain seuraavana aamuna oli tohtori matkustanut pois.