Toveri nyökäytti päätään.
— Niin oli.
— Ja me olimme vankat ystävät erilaisuudestamme huolimatta. — Mutta hyvästi nyt! Berg odottaa minua.
Maisteri Kari kiiruhti toverinsa luokse, peläten hänen jo pitkästyneen odottamiseen. Mutta eipä hän sitä kuitenkaan ollut. Siinä seisoi, missä ennenkin hiljaisena seinään nojaten ja mietteisiinsä vaipuneena.
— Tule pois, vanha toveri. Me saimme paikan seinän vierustalla vastapäätä soittokuntaa.
He läksivät, maisteri edellä, tietä näyttäen, pastori jäljessä.
Kun astuivat sisään ovesta, näytti pastori hetkeksi hätkähtävän valomerta, joka virtaili heitä vastaan. Kasvoihin tuli omituinen, puoleksi lapsellisen iloinen, puoleksi surunvoittoinen ilme.
— On tämä toista, sanoi hän kuin selitellen mielialaansa.
— Taitaa olla.
— Tuntuu siltä kuin vaihtaisin yön päivään, nälkävuodet ylellisyyden loistoon.