— Eihän tässä vielä kovinkaan ylellisyyttä! Älä nyt joutavia!
— Enhän minä tarkoittanutkaan ainoastaan tätä, ajattelin kaikkea, mitä ihmisillä yleensä täällä on ilokseen, nautinnokseen ja elämän mukavuudeksi…
He olivat saapuneet paikalleen seinän vierustalle.
— Hyvä on olla vähän syrjässä, huomautti Berg, katsoen arastellen saliin tulvivia ihmisjoukkoja.
— Sinua taitaa ujostuttaa?
— Niinhän se, mitenkäpä muuten sydänmailta tulleen.
— Kuule, sinä kunnon mies, naimisiin olisi sinun pitänyt mennä. Silloin ei yksinäisyys ja puute olisi sinua tehnyt noin ihmis-araksi.
— Sanoisit sinä toisin, jos meillä olisit ollut. Näkisit seurakuntalaisten köyhyyden, miten leivänsaanti on kovassa ja elin-ehdot vaikeat, et silloin käskisi minun panemaan arkaa, hentoa kukkaista niin karuun maahan.
Maisteri aikoi huomauttaa, ett'eihän sen tarvitseisikaan olla kovin hento ja arka, mutta vaistomainen tunne esti häntä siitä. Se syvällinen, jalosydäminen nuoruuden toveri, joka tässä hänen rinnallaan istui, eihän hän olisi voinut valita sielultaan vähemmän hienoa, ehkä puolisivistynyttä naista elämän toverikseen. Eihän hän, kuten niin moni, muu, olisi voinut tyytyä vankkaan työntekijään, toimelliseen ja puuhaavaan taloudenpitäjään. Koska hän kerran oli naimattomaksi jäänyt, oli kai se, joka sisäisten ominaisuuksiensa puolesta olisi hänelle sopinut, ollut sellainen, että yhteistyö ja yhteiset kärsimykset olisivat käyneet hänelle liian raskaiksi.
Maisteri loi pikaisen, tutkivan katseen toveriinsa. Tämä istui ajatuksiinsa vaipuneena, kasvoillaan tuo omituinen, hänelle niin erikoinen ilme. Oli kuin se ympäristö, joka nyt oli hänelle niin vieras, mutta tuttu vuosia sitten kuluneen nuoruuden ajoilta, olisi eloon elvyttänyt monta syvälle hautautunutta ajatusta. Maisterin tutkiva katse palautti hänet kuitenkin nykyhetkeen. Hän katsoi hetken pitkään toveriinsa, sanoi sitten melkein itsekseen kuin jatkoksi edelliselle: