— Kyllähän minäkin kerran niitä asioita ajattelin.
— Vai ajattelit, — tutki maisteri.
— Niin, siellä pitäjässämme oli tohtori, jolla oli ainoa tytär. Ei hän mikään kaunotar ollut, mutta suloinen oli — — kovin suloinen — puhdas kuin pulmunen, hyvä ja helläsydäminen. Hän oli kahdenkymmenen vanha kun tutustuimme, ja kaksi vuotta olimme naapureita. Sitten isä muutti pois. Lie tahtonut paremmille paikoille, varsinkin tyttärensä tähden. Tytär oli heikko, tarvitsi päästä suotuisempiin oloihin. — Kun he olivat lähteneet, olin ajoittain kuin sairas. Joskus tuli silloin mieleeni, että ehkäpä se onkin onni, joka paraiten antaa voimia ja terveyttä. Jos tyttö minua rakasti, olisi hän ehkä jaksanutkin rinnallani kulkea, — Se ajatus toi aina tuskanhien otsalleni. — Olisinko minä itse ollut hänen ja oman onneni surmaaja? Olisinko erehtynyt, — olisinko tehnyt väärin? — — Mutta ei, niin ei saattanut olla. Olin rukoillut ja taistellut. Elämäni työn ja hänen onnensa olin asettanut etusijaan, en omaani. — — Myöhemmin sain vakuutuksen siitä, että olin tehnyt oikein. Olen kuullut, että hän on onnellisissa naimisissa.
Säälivä osanoton ilme kuvastui maisteri Karin kasvoilla hänen katsellessansa ystävänsä laihtunutta, puutteen kuihduttamaa olentoa. Berg huomasi sen ja sai siitä aihetta iloisesti jatkaa:
— Älä minua sääli! Antamisen ilo on autuainta maan päällä. Ei Ihmisen Poika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan.
Sitten hän taas vaipui ajatuksiinsa.
— Hänen lapsiaan tahtoisin kerran nähdä, sanoi hän kuin itsekseen.
Samassa tulivat soittajat lavalle. Viritys alkoi. Jouset juosta notkahtivat kielien poikki. Sävelet syntyivät ja vaihtuivat. Sali täyttyi sekasortoisella sävelsurinalla.
Pastori Berg kääntyi toveriinsa. — Tämä on sopusoinnun enne, sanoi hän ja hymähti lapsekkaalla tavalla.
— Sinä olet mukava mies, Berg. Aina sinulla on omat ajatuksesi asioista.