— Mutta ajattele, jos nyt joku äkkiä olisi vetäissyt jotain aivan omaa, joka ei ollut sopusoinnussa kokonaisuuden eikä sen johdon kanssa, mikä kauhean särähtävä epäsointu!
Pastori Berg vaikeni. — Ei ole ihmettä, että elämä on epäsointuja täynnä, jatkoi hän hetken kuluttua. — Harva haluaa oppia yhteissoiton taitoa.
Taas nyökäytti maisteri päätään, kuitenkaan puhetta jatkamatta. Hän tahtoi vaitiolollaan houkutella Bergia juttelemaan.
Viimeksi tuli valtavan suurenmoinen "Finale" Sibeliuksen symfoniiasta, joka vallan lumosi kaikki kuulijat.
Pastori Berg pidätti henkeään. Ihmisjoukot hälvenivät hänen katseiltansa. Lamput loistivat helottaen. Valomeri ympäröi hänet, ja se meri oli säveleitä täynnä. Ne nousivat aaltoina toinen toistaan mahtavammiksi, ne nostivat — kantoivat — veivät kauas yli kaiken, joka häntä ympäröi. Hän kulki suuressa, keskiaikaisessa temppelissä. Sävelten temppeli se oli, ja siellä avautui holvikaarros toinen toistaan mahtavampana, kaareutuen korkealle kuin taivaan sinilaelle, ylevyyteen, jolla ei ole vertaistansa ennenkuin elämän suuren synfoniian loppuessa. —
Silloin, säveltulvan noustua korkeimmilleen, se katkesi.
Hiljaisina poistuivat kuulijat.
— Mennään tästä, pyysi pastori. Kuljetaan Nikolainkirkon puolta ja siitä Mariankadulle. Ei tuupiskella tungoksessa tämän jälkeen.
He pääsivät ulos ja kulkivat hiljaisia katuja pitkin, joissa ei ihmismelu häirinnyt tähtikirkkaan talvi illan rauhaa.
— Kiitoksia, sanoi pastori, puristaen ystävänsä kättä. Olivat saapuneet koti-ovelle, ja maisteri soitti sähkökelloa.