— Ei maksa.
— Kyllä maksaa. Tällä ravinnolla jaksan taas elää vuosikausia,
— Vielä viisitoista vuotta sen köyhän ja kärsivän seurakuntasi keskuudessa. Niinkö?
— Niin juuri.
Samassa aukaisi palvelija oven, ja he astuivat sisään
TIENRISTEYKSESSÄ
Oli melkein pimeää huoneessa, missä Olavi Ahde istui. Ainoastaan ikkunan luona näkyi heikko kajastus vähitellen häipyvästä iltaruskosta. Se pilkisti sisään, valaisten noita hienopiirteisiä, nyt niin kalpeita kasvoja, joissa kärsivä, tuskainen ilme kuvastui.
Olisi vähällä saattanut sanoa näitä kasvoja naisellisiksi. Piirteet suun ympärillä olivat pehmeät. Jokainen väri ja vivahdus todisti tunteiden herkkyyttä. Mutta tuo keskittyneen tuskan ilme kertoi muustakin. Hentomielisen surun herättämä se ei ainakaan ollut, vaan kovan, koko olentoa tärisyttävän tuskan jälki.
Olavi istui kauan liikkumattomana, pää käsien varaan painuneena, mutta sitten hän äkkiä nousi ja rupesi kiivaasti astumaan edestakaisin lattialla. Ajatukset tulla ryntäsivät niin peloittavan voimakkaina hänen kimppuunsa. Hänen täytyi astua, olla liikkeessä, edes jollain tavoin purkaa mielenliikutustaan siten ehkä vähitellen päästäkseen tasapainoon.
Hän oli luullut kuulevansa vaimonsa askeleet portailla ja se oli hänet tasapainosta saanut.