Konttoristaan palattuaan, oli hän odottanut vaimoaan, mutta nyt, kun luuli ratkaisevan hetken tulleeksi, teki mieli väistyä.
Hän oli lujasti toivonut, että rakkaus lapsiin ja mieheen lopuksi voittaisi Elsan muut tunteet, mutta nyt näytti hänestä tuo toivo äkkiä kehnolta kerjuulta. Almujen anojaksiko hän todella aikoi alentua, kerjuullako tahtoi pidättää vaimoaan kodissa? Eikö hänellä pikemmin ollut syytä häätää hänet luotaan mitä pikemmin sitä parempi. Olihan Elsa pettänyt hänet, pettänyt, vaikka hän niin rajattomasti oli luottanut vaimoonsa ja solvauksena aina torjunut kaikki toisten viittaukset.
Umpisokea hän todella oli ollut. Ei epäilyksen välähdystäkään ollut mieleen tunkenut, vaikka tuo onneton suhde jo aikoja sitten oli syntynyt.
Olavi hymyili katkerasti. Olihan Elsa omien sanojensa mukaan jo tätä ennenkin rakkaus-suhteita rakennellut, joskin kaikki muu oli ollut "kipinä vain" — kuten hän vakuutti — sen voimakkaan tunteen rinnalla, joka hänet nyt oli valtoihinsa saanut. Se rajaton luottamus, jota Olavi aina oli vaimoaan kohtaan tuntenut, se niin oli sokaissut hänen silmänsä, että vasta Elsan oma kertomus pystyi hänelle selvittämään miten asianlaita todellisesti oli. Hän pyyhkäisi kädellä otsaansa. Vielä nytkin hän pyrki epäilemään. Saattaisihan äkillinen mielenhäiriö toisessa tai toisessa olla syynä tähän. Hän oli usein täten ajatellut, mutta todellisuus teki aina armottomasti tyhjäksi hänen arvelunsa. Olivathan he tyynesti ja suoraan yhdessä keskustelleet kaikesta. Olavi oli antanut Elsalle täyden valintavapauden. Valinta oli hänestä tässä ainoa mahdollisuus. Sen oli Elsakin myöntänyt. Ja nyt oli ratkaisun hetki tullut.
Mutta juuri nyt hän tunsi voimakasta halua ainaiseksi sulkea ovensa odotetulta. Ei Elsa todellakaan parempaa ansainnut. Eikä hän muuta voinutkaan tehdä. Hän ei kuitenkaan koskaan enää voisi luottaa Elsaan. Epäluulo tulisi hänessä tästälähin yhtä voimakkaaksi kuin luottamus ennen. Se jäytäisi hänen rakkauttaan. Se tuhoaisi heidän yhdyselämänsä. Mitä hyötyä silloin olisikaan jatkuvasta yhdessäolosta? Elsan rakkaus oli aina tuntunut kaipaavan iloisuuden päivänpaistetta. Jos tuota rakkautta enää oli kipenenkään verran, voisiko se säilyä, kun kärsimysten kolkkous oli kotiin astunut.
Eihän näin ollen voinut olla oikein jatkaa yhdyselämää? Raukkamaisuutta se vain olisi. Jos Elsa sellaista oli ajatellut, täytyi Olavin ainakin sitä vastustaa. Hänen kunniantuntonsa ja hänen miehekkyytensä sitä vaati.
Taas kuului askeleita portailta. Hiki kohosi Olavin otsalle ja hänen kätensä vapisivat hänen kiiruhtaessaan avaamaan. Mutta avain pistettiinkin naapurin ovenlukkoon.
Siis ei vieläkään! Hän huokasi helpotuksesta. Sitten hän meni saliin saadakseen siellä astua edestakaisin mieltään tyynnytellen.
Raollaan olevan oven läpi näki hän Hiljan, joka makuuhuoneessa par'aikaa laittoi lapsia yölevolle. Pienellä jakkaralla vuoteensa vieressä istui Kaarina, ponnistellen voimiaan saadakseen kengät jalastaan. Hiljan polvella istui poju puhtaana ja vastapestynä pitkässä yömekossaan.
Vihlova tuskan tunne sai Olavin värähtämään. Miksei Elsa ollut tuolla? Oliko tämä alkua siihen, mikä oli tuleva? Saisiko hän ehkä ilta illan jälkeen astuskella täten, katsellen yksinäisiä, palvelijan huostaan jätettyjä pienokaisiaan ja katkerasti tuntien, ettei koskaan kykenisi täyttämään sekä äidin että isän paikkaa.