Oli kesällä kuitenkin muutakin kuin varjopuolia. Sitä tuli Eine ajatelleeksi sinä päivänä, jolloin mäkirinteen huvilassa verannan suojalaudat irroitettiin, ovet avattiin ja neiti Björk innolla aloitti työnsä puutarhassa.
Ei heillä ollut paljon sanottavaa toisilleen nytkään, mutta hauskalta tuntui sittenkin, että huvila ei enää ollut autiona.
Kesä oli jo kulunut puoliväliin, kun Eine kerran, tavatessaan neiti Björkin, kysyi eikö tämä joskus tahtoisi tulla tervehtimään.
— Ei kiitoksia! Minä en pidä kyläilystä!
Eine ei voinut olla nauramatta. Ei ollut vastaus kovinkaan kohtelias, mutta ei myöskään tavallisuudellaan tympäisevä.
— Vai niin. En sitten kutsukaan kyläilylle, mutta pistäytymään — — — jos haluttaa!
Eine kumarsi ja jatkoi matkaansa. Hän ei voinut olla ajattelematta, että nyt entistä enemmän toivoi saavansa lähemmin tutustua neiti Björk'iin. Varmaan olisi heillä enemmänkin toisilleen sanottavaa kuin mitä saattoivat jutella puutarha-aidan luona.
Sinä iltana hyräili Eine itsekseen, asettaessaan kukkia maljakkoon. Sitä hän ei ollut tehnyt aikoihin.
Einestä rupesi tästä puoleen tuntumaan siltä, kuin olisi hän ollut hyvinkin tuttu neiti Björkin kanssa. Hän ei ollut milläänkään siitä, että tämä ei näyttäytynytkään aikoihin.
Mutta eräänä iltana ilmestyi neiti Björk kuitenkin keltaisen huvilan portille. Hänellä oli keppi toisessa, kirja toisessa kädessä.